— Iltahuudon jälkeen voit lähteä, lausui hän kuin olisi eilispäivän ilmasta puhunut. — Voit varustaa kaksi venekuntaa mukaasi. Mikäli keväällä hankikelillä käydessäni huomasin, on siellä lähempänä Soimijokea pari sahia, joista pahimmat kivet pitäisi pois raivata. Ottakaa sauvoimia ja muita työkaluja siltä varalta.
Oli kuin kymmenleiviskäinen kivi olisi pudonnut Iikan sydämeltä. Hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sisällään kajahti hurja riemuhuuto:
— Siis lopultakin!
Suuren vaikutuksen teki tieto Ali Martikaisen määräyksestä muuallakin jokivarrella. Se yllätti kaikki riemastuttavana kuin läheinen valonvälähdys öisessä lumipyryssä harhailevat matkamiehet. Nopeasti se tieto levisi kauas jälkipäähän saakka, kiihtyneinä sitä mies miehestä toistettiin, aivan kuin Soimijoki olisi ollut jo heidän käsissään.
Ties minkä lumouksen voimalla palasi taas nääntyneihin mieliin yhdellä iskulla horjumaton luottamus Ali Martikaisen onnentähteen. Se mies oli viikon toisensa perästä kulettanut heitä sellaisten vastuksien läpi, jommoisia ei vielä kenenkään toisen urakoitsijan tielle ollut sattunut, oli kulottanut horjumatta, koskaan epäröimättä, koskaan itse levähtämättä ja oli yliluonnollisella tarmollaan pakottanut heidätkin kestämään. Ja nyt se mies antoi määräyksen loppuväylän puhdistamisesta, antoi voitonvarmana.
Oli selvää, että hän myös voittaisi, ei kannattanut sitä yhtään epäröidä.
Tähän tapaan miehet innostuneina keskenään juttelivat, ja hämmästyttävällä vauhdilla alkoivat isot honkatukit tehdä taivalta ahtaassa, sokkeloisessa uittoväylässä. Miesten keksit iskivät kuin pilvistä syöksyvän kotkan kynnet niiden kyrmyisiin niskoihin, raastoivat niitä säälimättömin tempauksin eteenpäin. Jopa oikein lauluksi pistettiin työnteon jouduttamiseksi.
Ei ollutkaan tätä ennen laulu työmaalla kajahdellut, vaikka joukossa oli oikein »lukkarin» nimeä kantava esilaulaja, vanha Matti Nevalainen. Kymmeniä vuosia oli hän sekä Suomen että Aunuksen puolella savotoissa kulkenut, ja jokaiselle työmaalle hän oli tervetullut laulumestariksi ja puoskariksi. Sitä varten oli Ali Martikainenkin hänet mukaansa pestannut, mutta ei ollut Mattia tähän päivään asti laulattanut.
Oli vain vastannut miesten houkutuksiin, että paikkansa se laululla piti olla; piti olla oikea luojan luoma tukkijoki, jos mieli laulun luistaa. Tämä joki ei ollut luojan luoma, saattoi olla itsensä vihtahousun tekoa koko lätäkkö, eikä ainakaan hän aikonut sen rantoja laulullansa ilahuttaa.
Niin oli Matti Nevalainen vihotellut, mutta nyt hän unohti kaunansa ja alotti laulun. Pian yhtyi siihen koko jälkipää, ja iltahuudon joutuessa vedettiin laulua pitkin jokivartta, vedettiin niin että korpi kajahteli.