Iltahuudon jälkeen Iikka Penttinen läksi venekuntineen. Kadehtien jälellejääneet heidän peräänsä katselivat, kun heidän veneensä katosivat korven sisään painuvaa jokiuomaa pitkin.
Aluksi eivät Iikan huomiot mitään lohdullisia olleet; jokiuoma jatkui puolisen virstaa entisen laisena, mutkikkaana ja sokeana kuin hylyksi jätetty veden peittämä mutahauta. Vain hyvin työläästi siinä voi veneillä kulkea; veteen kallistuneiden lenkokuusten oksat tarttuivat airoihin, ja aina vähän päästä vene takertui vedenalaisiin murtoihin, niin että sai sitä hyvän aikaa heilutella ja nykiä, ennenkuin taas liikkeelle päästiin.
Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos. Uoma alkoi mennä suoraan länteen, missä päin Soimijoen piti olla, rannat vetäytyivät kauemmaksi toisistaan, ja mikä parasta, virta alkoi aivan huomattavasti vetää. Ihastuneina tervehtivät miehet joen parantumista, ja samalla alettiin ihmetellä Ali Martikaisen verratonta muistia ja tarkkaa silmää. Hankikelillä hän oli hätäisen tarkastusmatkansa tänne asti tehnyt, mutta olipas mies jo silloin haistanut, millä kohdalla voi oikean rehellisen tukinlaskun alottaa.
Kun taivalta oli tehty arviolta pari virstaa, tuli ensimäinen sahi. Tarkastettiin se häthätää ja huomattiin sen näin korkean veden aikana vaativan verrattain vähän puhdistamista. Iikka jätti toisen venekunnan sahille työhön ja jatkoi toisen kera matkaansa eteenpäin.
Virta parantui yhtenään, ja rannat kohosivat oikeiksi kuivapintaisiksi pengermiksi, joille korpi kuusten sekaan sinne tänne alkoi ilmestyä oikein lakkalatvoja honkia. Ei tarvinnut enää kuin vähän airoilla autella, virta kiidätti venettä hyvää kyytiä eteenpäin.
Huolettomina airojansa lepuutellen miehet laulelivat, mutta Iikka Penttinen alkoi jo oudostella, missä se toinen Ali Martikaisen keväällä merkitsemä sahi oli. Hänen arvelunsa mukaan sen olisi pitänyt jo joutua, vai olisiko käynyt niin, että Ali Martikainen olisi paksun lumen peittämää jokiuomaa tarkastellessaan erehtynyt…
Mutta ei ollut Ali Martikainen erehtynyt, siinä tuli jo sahi vastaan. Se oli vielä vähäpätöisempi kuin edellinen, vain muutamia kiviä siinä oli syvällä veden alla, ja ne saivat virran käymään heikoissa häränsilmissä. Oli suoranainen ihme, miten sen talvella oli voinut huomata.
Ei malttanut Iikka Penttinen jäädä sahille työhön, hän tahtoi ensin saada varman vastauksen siihen kysymykseen, joka jo viikkomääriä oli kaikkien mielenpohjalla kytenyt. Hän tahtoi nähdä, millä kannalla asiat olivat Soimijoella.
Sahin alapuolella levisi joki huomattavasti. Samalla loppui virta melkein kokonaan, joki muuttui tyyneksi suvannoksi. Sen toisella rannalla kasvoi kaislikkoa, jossa sorsaparvi kurnutti yksitoikkoista iltasäveltään. Venettä säikähtäen linnut läksivät lentoon alaspäin.
Virran loppuminen ja muut merkit viittasivat siihen, että oltiin lähellä joensuuta. Tavaton jännitys valtasi kaikki veneessä-olijat. Iikka hoputti miehiä soutamaan kovemmin, mutta samalla airoillaan kolistelematta, ja alkoi kiihtyneenä kuulostella, eikö edestäpäin rupeaisi erottamaan ihmisääniä. Hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä, eikä hän siinä jännityksessään ensinkään huomannut, kun äkkiä rantojen kuusikko päättyi ja hänen eteensä aukesi leveä, juhlallinen vesiväylä.