Soimijoki!
Miehet olivat kuin puusta pudonneet, he eivät olleet uskoa silmiään.
Joella vallitsi erämaan öinen rauha. Usva liukui verkkaan yötuulen ajelemana pitkin vedenpintaa, ja usvan läpi häämötti vastapäiseltä rannalta parvi joutsenia, jotka siellä rannan tuuhean kuusikon alla hiljakseen uiskentelivat. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, ei ainutta tukkia näkynyt.
Miten se voi olla mahdollista? Niin, se oli Iikan mielestä suorastaan käsittämätöntä, satua.
Äkkiä iski hänen päähänsä ajatus, että jospa ovat jo menneet ohi. Hätäisesti ryhtyi hän tarkastelemaan rantoja, näkyikö puissa tukinlaskun merkkejä, kytkimien jälkiä ja hakattujen närevitsojen kantoja.
Niitä olikin runsaasti, mutta vanhempia, ei senkesäisiä.
— Neitsykäinen on tämä puro vielä tämän kesän lukuuni vahvisti tarkastuksen tuloksen Aapeli Miettinen, vanha kokenut tukkilainen, joka oli noussut veneestä rannalle ja nuuski siellä pitkän aikaa metsikköä.
— Eikö näy edes minkäänlaisia oksanmurtumia tai muuta semmoista? tiedusteli Iikka veneensä perästä.
— Ei vähintäkään, ihmisjalka ei ole näitä rantoja tänä kesänä tallannut.
Uskoa se siis piti, niin mahdottomalta kuin se likasta tuntuikin. He olivat tosiaan pääsemässä ensimäisinä Soimijoelle. Jospa ne toiset eivät vain viime tingassa joutuisi alas, sitä vielä puuttuisi!