Iikka käski miestensä soutaa kiireesti takaisin heidän omaan puroonsa. Sinne tultuaan he ryhtyivät ensi töikseen puhdistamaan sahia uittokuntoon.
Mutta mahdotonta oli Iikan hetkistäkään rauhallisesti työskennellä. Vähän väliä hän säikähti omien miestensä sauvointen kolinaa ja oli kuulevinaan alhaalta Soimijoelta milloin ihmisääniä, milloin kirveen iskuja.
Hätäisesti käski hän silloin keskeyttää työn ja alkoi joka hermo jännittyneenä kuulostella, mutta aina osottautuivat vieraat äänet mielikuvituksen luomiksi.
Lopulta hän ei enää jaksanut itseänsä pidättää, vaan lähetti yhden nuoremmista miehistä soutamaan takaisin sananvientiin, että Soimijoella oli paikat tyhjät ja että vain koettaisivat kiireimmän kautta alaspäin pyrkiä. Tosin ei Ali Martikainen ollut sanantuonnista mitään puhunut, mutta Iikka lähetti siitä huolimatta.
— Naurakoon, jos nauraa! murisi hän puolittain itsekseen. Hitto sen miehen metkuihin osasi tottua.
— Se mies näkyy luottavan onneensa, lausui Aapeli Miettinen painolla.
— Niin luottaa eikä turhaan! säestivät toiset miehet kuorossa. — Sillä on onni puolellaan, on ihan kokonaan.
— Se sanoo sitä jumalakseen, tukkilaisten jumalaksi, lausui Iikka.
— Saattaa ollakin se, myönnyttelivät toiset, käyden vakaviksi, melkein hartaiksi.
Auringon noustessa tekivät miehet rannalle nuotion, haukkasivat sen ääressä eväitään ja kävivät sitten hetkiseksi nukahtamaan.