Pitkää aikaa he eivät ennättäneet unia vetää, kun sananviejä palasi kertoen ihmeitä:
Heidän puronsa varrella tehtiin työtä aivan kuin maailmanloppu olisi ovella, niin ilmotti hän hengästyneenä. Heti heidän lähdettyään oli Ali Martikainen pitänyt miehistölle puheen, ilmottaen ensi sanoikseen, että nyt vihdoin oltiin oikean uittoväyläksi kelpaavan paikan niskalla. Pitäisi vain vielä levähtämättä ponnistaa yksi vuorokausi tai hiukan toista, silloin oltaisiin perillä, silloin olisi voitto käsissä. Ja Ali Martikainen oli luvannut miehistölle kaksinkertaisen palkan, jos yritettäisiin täyden päältä. Lisäksi oli hän luvannut, että Soimijoelle päästyä saataisiin työhön koskematta levätä kolme vuorokautta ja täysi palkka juoksisi koko ajan.
Ja sitten oli hurja työ alkanut. Toiset puhdistivat jokea alaspäin, toiset vetivät ylhäältä jälkipäätä kokoon ja kasasivat tukkeja virtapaikan niskaan alaslaskua varten. Ali Martikainen itse oli yht'aikaa joka paikassa, ja ilo oli sen miehen muotoa nyt katsella.
Niin lopetti sananviejä kertomuksensa.
Miehen puhe osottautui todeksi; pian alkoi kuulua huutoa, hoilausta ja hakkaamista sahille asti. Ja siinäpä jo tulla rymistikin ensimäinen etujoukko alas sohojen ja otvapuiden kera. Nopeasti ne iskettiin kiinni rannan puihin närekytkimillä ja samalla raivattiin veteen pistävät oksat ja murrot. Perässä tuli toisia, jotka laittoivat pitkin rantaa kopukoita sellaisiin paikkoihin, missä rannalla oli vaikea liikkua.
Laulaen miehet työtä tekivät, yleinen uupumus oli kuin pois puhallettu, pitkien viikkokausien raskaat koettelemukset unohdetut. Ilo loisti kaikkien katseista, ja miehet kertoivat kilpaa, että Ali Martikainen oli suorastaan sytyttänyt tuleen koko joukon, niin repäisevästi oli hän sanansa sovittanut, niin varma oli hän voitostaan ollut.
Kyllä nyt huomisaamuun mennessä sysättäisiin Soimijokeen semmoinen panos tukkeja, ettei toisten puita mahtuisi enää väliin ainutta kalikkaa!
Vasta iltapäivällä saapui Ali Martikainen alas. Hän oli loistavalla tuulella, vihelteli hattu takaraivolla kuin talkootanssiaisissa, ja poikamainen iloisuus vilkkui hänen silmistään. Kova piirre suun ympäriltä oli melkein tyyten kadonnut, ja toinen oli nyt sointu hänen kuuluvassa äänessään, kun hän tullessaan jakeli miehistölle viimeisiä määräyksiään.
Jo kaukaa huusi hän Iikka Penttiselle:
— Hei, Iikka, jokos alat uskoa onnen olevan meidän kelkassa?