Kiirettä koetettiinkin pitää matkavarusteluissa, mutta puhaltamalla ne eivät sittenkään tulleet tehdyiksi. Täytyi laittaa erikoiset hankikelkat, joihin sijoitettiin koko summaton muonavarasta miesten vedettäväksi, sillä eihän tiettömille saloille ollut hevosia ottamista, eikä niitä Himolan laisesta kylästä olisi ollut edes riittävästi saatavissakaan.
Oppaiksi halukkaita oli sen sijaan aivan tarpeeksi, ja kaikki ne suuriäänisesti kehuivat tuntevansa jok'ainoan pilkotuksen niillä taipalilla.
Matkan pituutta eivät kyllä tarkalleen tienneet, arvelivat karttuvan ehkä kuutisenkymmentä virstaa linnuntietä mitaten.
Tässäkin asiassa oli Iikka Penttinen varovainen ja lausui otaksuman, että ne kuutisenkymmentä virstaa saattoi yhtä hyvin laskea saduksikin. Ne Egyptin korven taipaleet olivat näet hukanhännällä mitatut, eikä siinä silloin oltu niin tarkkaa tehty.
Iikka Penttisen arvelu toteutui harvinaisen täydellisesti. Mutta toinenkin opettava huomio saatiin matkalla tehdä, se nimittäin, ettei Himolan oppaiden kehumisia tarvinnut läheskään kirjansanan veroisina pitää. Saattoi kyllä olla, että he hyvin pilkotuksen tunsivat, mutta eivät tienneet tarkalleen, minkä pilkotuksen varressa se työmaa oli.
Tästä oli seurauksena, että oppaita piti matkan varrella monta kertaa »vannottaa» muistin selvittämiseksi. Se vannottaminen suoritetaan tavallisesti sillä tavoin, että paremman puutteessa ripustetaan silmukka kuusen oksaan ja oppaan käsketään pistää päänsä silmukkaan. Sitten tarttuu vannottaja köyden toiseen päähän ja nykii vähitellen köyttä tiukemmalle, kehottaen samalla opasta omantunnonmukaisesti ja mahdollisimman tarkkaan ilmottamaan, niihin suuntaan matkaa on jatkettava.
Monessa tapauksessa se keino auttaa. Mutta epätietoista on, auttoiko sekään tällä kertaa. Yhtä hyvin saattaa sanoa Ali Martikaisen karavaanin viiden vuorokauden harhailun perästä löytäneen sen täituvan hajunsa opastamana.
Se tupa haisi nimittäin jo pitkän matkan päähän. Se oli ovella painaen täynnä niitä töitä odottelevia aunukselaisia ja ryssiä. Niitä oli ladottu kaikki lavitsarivit täyteen lattiasta katonrajaan saakka, niinkuin sillejä ladotaan tynnyriin suolaan. Ja kun ryssiä ja aunukselaisia sillä tavoin tupa täyteen ladotaan, niin sen tuvan on pakko ruveta haisemaan, siitä ei mihinkään pääse.
Kova nousi melu ja polina täituvalla, kun Ali Martikaisen karavaani vahvasti kuormitettuna ja väsyneenä tulla rähmi näkyviin korven kuusikosta. Toiset ristivät silmiään ja siunailivat, toiset sadattelivat. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siinä, että heidän piti päästä töihin ja että heidän ennen kaikkea piti saada ruokaa, vahvasti ruokaa ja ilman mitään viivykkiä. He olivat jo monta monituista vuorokautta odottaneet eineenpalaa maistamatta, ja se oli heidän mielestä suorastaan hävytöntä.
Vaikea oli siinä melussa saada ääntään kuuluviin, eikä Ali Martikainen ensi töikseen sitä yrittänytkään. Ensi töikseen hän vihjasi Iikka Penttiselle ja Aatu Lappalaiselle, että nämä kokoaisivat kuormaston yhteen rykelmään ja asettuisivat miesten kera sen ympärille kaiken varalta. Samalla Ali Martikainen syrjäsilmällä vilkaisi täituvan seinivierellä olevaa isoa varastohuonetta. Sen ovi näytti olevan vahvasti lukittu ja rikkomaton.