Ali Martikaisen matka Soimijoelta Ääniseen on pian kerrottu. Tämä matka on kyllä kohtalaisen pitkä, hyvän joukon kolmattasataa virstaa, mutta se on koko taival enimmäkseen hyvää uittoväylää, jossa tukit voi suurissa jokilautoissa alas laskea.
On alkutaipaleella järvimatkaakin parisen peninkulmaa. Soimijoki päättyy nimittäin Himolan järviin. Ne ovat autioita erämaan järviä, ja tukkilaiset kiiruhtavat päästäkseen niistä niin pian kuin mahdollista Sunujokeen, joka näistä järvistä alkaa.
Sunujoki muodostaakin matkan pääosan. Se on ylhäältä asti hyvin vesirikas joki, ja alkutaipaleesta voi sitä, laskea satakunnan virstaa jokilauttoja ainutta kertaa hajottamatta.
Vasta matkan loppupuoliskolla, kun Sunujoki lähtee murtautumaan vaaraisten maiden poikki päästäkseen Äänisjärven alankoon, alkavat vaikeudet. Tällä koskitaipaleella on Sunujoessa monta koskea ja putousta, kolme niistä kuuluisaa kautta Aunuksen, vieläpä kaukana sen rajojen ulkopuolellakin. Nämä kosket ovat Hirvas, Porokoski ja Kivatsu. Viimeinen niistä on Sunujärven ja Äänisen välisellä kannaksella vain muutaman peninkulman matkan päässä Kontupohjan lahdesta, johon Sunujoki päättyy.
Koskitaipaleen alettua täytyy suuret jokilautat hajottaa ja solutella puut vähitellen koskista alas. Mutta nopeasti se työ sujuu, kun laskumiehet vain ovat tottuneita tukkilaisia. Vedestä ei koskissa voi sanoa puutetta olevan, tanssien niissä suuret honkatukit lentävät vain harvoin pohjakiviin kolahdellen.
Kaiken kaikkiaan on Sunujoki komea joki, komein Aunuksessa, ja vaikeata lie Suomestakaan sen veroista löytää. Aunuksen kansa rakastaa suuresti Sunujokeansa, vaikk'ei tämä kansa vielä täydelleen tajua, miksi rikkauden lähteeksi heidän unohdetulle maankolkalleen Sunujoki voi kerran koitua.
Myös tukkilaiset tätä jokea rakastavat. Kun Egyptin korvesta päästään Himolan järviin ja Sunujoen alkupäähän, tuntuu siltä, kuin olisi irtautunut pahan painajaisen kourista. Iloisesti lähtee matkanteko luistamaan, ei muuta kuin laulele vain lautallasi ja anna huristaa myötävirtaa.
Ja vaikka tämä huoleton matkanteko keskeytyy koskitaipaleelle jouduttua, niin viis siitä. Kosket tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen lautoilla laskemiseen, ja mimmoista vaihtelua! Kyllä siinä karisee jäsenistä ja mielistä viimeiset Egyptin korvesta mukana kulkeutuneet puutumisen jätteet. Aivan tuntee itsensä uudestisyntyneeksi ja hilpein mielin viimeisestä, kuulusta Kivatsun ryöpystä, alas päästyään laskee matkansa määrään Kontupohjan lahteen, jossa avara Ääninen äidillisen sylinsä avaa, jossa höyryvoimalla vetävät hinaajat ovat jo malttamattomina alastulijoita odottamassa.
Nopeasti Ali Martikaisen laskukunta taivalta katkaisi, kun se kerran oli selville vesille päässyt. Korpien koettelemukset olivat karaisseet Ali Martikaisen miehistön, ja hänen lakinsa oli myös tehonsa tehnyt. Se oli ennättänyt syöpyä aunukselaistenkin veriin. Hyviä niistä oli tullut tukkimiehiä; kuin leikillä ne tekivät työtänsä mukavassa jokilaskussa.
Perässä tulevain kilpailijain miehistö oli uneliaita vetelyksiä, jotka torkkuivat lautoillaan ja antoivat puittensa ruuhkautua monasti selvällä luojan luomalla kulkuväylällä. Siksi nämä perässä tulijat jäivät pian kauas jälkeen. Kun Ali Martikaisen laskukunta koskitaipaleelle joutui, olivat ne kuun kuulumattomiin häipyneet.