Niin kävi, vaikk'ei Ali Martikainen enää miehiänsä työntekoon hoputtanut niinkuin Soimijoelle pyrittäessä.
Ali Martikainen oli siinä kohden merkillinen mies, ettei selvällä ja suoralla jokitaipaleella työnteko häntä sanottavammin huvittanut. Hän oli taistelujen mies, hän viihtyi vain korpien ja rämeiden vaikeuksien keskellä. Ne saivat hänen verensä vilkkaana suonissa kiertämään, ne terästivät hänen tarmonsa ja karkottivat viikkomääriksi unen hänen silmistään. Mutta heti kun vaikeudet loppuivat, tuntui hänestä, kuin pohja hänen jalkojensa alta olisi pudonnut. Häntä rupesi haukotuttamaan, ja niinpä hän hylkäsi työnvalvonnan Iikka Penttisen ja toisten alipäällikköjensä huoleksi, itse kuluttaen päivänsä lueskellen mukana kulettamiaan kirjoja tai kasvattaen Nallesta tukkilaista, niinkuin oli luvannut.
Nopeasti Nalle edistyikin Ali Martikaisen koulussa. Se oli viisas elukka, ja pian se tottui opetusmestarinsa perässä ketterästi ravaamaan pitkin sumaa puulta puulle hyppien.
Mutta Ali Martikainen ei tähän tyytynyt, hän opetti Nallen myös pitelemään keksiä kourassaan ja tanssimaan kahdella jalalla pitkin yksinäistä kiikkerää puuta. Ja lopuksi hän opetti Nallen myös tekemään tukkilaisen valan.
Tämä viimeksimainittu temppu vaati monen päivän ankarat harjotukset, joiden kestäessä Nalle välistä pahoin suutahti, alkoi äristä ja raapia kynsillään tai yritti kerrassaan karkuun harjotuspaikalta, kun sitä kerta toisensa perästä pakotettiin toistamaan epäonnistuneita yrityksiään. Joku toinen olisi ehkä jo koko homman heittänyt, mutta Ali Martikainen ei ollut niitä miehiä.
Ja oppi Nalle lopulta tekemään tukkilaisen valan ja tekikin sen sitten kerrassaan loistavasti koko miehistön läsnäollessa. Suorana kuin tikku se kiersi takatassuillaan liikkuen yksinäiselle puulle pystyyn isketyn keksin ympäri, nokka kohden taivasta ja etutassuillaan keksin varteen kajoamatta.
Kun näin pitkälle oli edistytty, otti Ali Martikainen Nallen pysyväiseksi seuralaisekseen. Uskollisena kuin koira tallusteli se siitä lähtien isäntänsä perässä, herättäen niissä harvoissa kylissä, joiden ohi matkan varrella kulettiin, suoranaista pelkoa ja taikauskoista ihmettelyä. Itsensä metsähisen arveltiin tuon miehen olevan, jolla oli mokoma koira, puolikasvuinen karhun votkale alati kantapäillään.
Melkein samaa mieltä asiasta oli Ali Martikaisen kokkikin, Petroskoin kaupungista kotoisin oleva ryssä. Ei hän voinut Nallen seuraan koskaan tottua, vaikka kohtalo oli heidät samalla ponttuulla taivalta tekemään määrännyt. Alusta pitäen kasvoi kokin ja Nallen välille suoranainen kauna, joka ei koskaan sulamaan päässyt.
Tämä karma sai alkunsa siitä, että kokki Nallen ollessa vielä pieni ja pelkuri kolhi sitä myötäänsä kapustallaan, kun Nalle ruoan hajun viekottelemana pyrki liian lähelle hänen patojaan tungettelemaan. Nallea tietysti tämä kiukutti, ja se pisti asian hampaansa koloon; se tunsi kärsivänsä vääryyttä ja päätti maksaa samalla mitalla tilaisuuden jouduttua.
Pianpa se tilaisuus joutuikin. Nalle kasvoi voimakkaan ruoan ääressä niin sukkelaan, että se jo kuukauden päivät lautalla oltuaan huomasi olevansa kokin veroinen voimassa ja muissakin avuissa. Silloin se alkoi hellittämättä tehdä kiusaa kokki-paralle. Se ärähteli kiukkuisesti, jos kokki vain tuli sitä lähelle muissa hommissa kuin ruoan tarjoamisessa. Vieläpä se välistä hiipi takaapäin ja läimäytti kokkia kämmenellään istuinkannikoille, juuri kun mies oli parhaillaan syventyneenä patansa hämmentämiseen. Kokki, joka oli hyvin pelkuri mies, säikähti tällaista temppua tietysti pahanpäiväisesti, ja se huvitti Nallea sanomattomasti. Se ihan irvisteli mielihyvästä ja alkoi vaania tilaisuutta kepposensa uusimiseen.