Kokilla oli tapana ristiä silmiään jokaisessa sopivassa ja sopimattomassakin tilaisuudessa. Pian huomasi Nalle tämänkin ja alkoi hullunkurisesti sitä jäljitellä tai asettui kiusottavan uteliaana tirkistelemään kokin hartaudenharjotuksia.
Tämä saattoi kokin kerrassaan pois suunniltaan. Taikauskoisuudessaan hän oli vallan varma siitä, että Nalle oli metsähisen lähettämä hänen pään menokseen. Hän ruokki sitä ja ravitsi, ja palkkioksi se kuvatus vaani häntä jokaisella askeleella ja herjasi julkeasti, kun hän uskalsi olla oikeauskoinen jumalattomien keskellä.
Tätä viimeistä lausettaan hän painosti erikoisesti ja vilkaisi sen sanottuaan salaista pelkoa ilmaisevalla katseella Ali Martikaiseen päin.
Kokin kammoa ei suinkaan lieventänyt Matti Nevalaisen salaperäinen tiedonanto. Pelokkaan näköisenä Ali Martikaiseen pälyen Matti Nevalainen supatti kokin korvaan, että tosiaan sillä Nallella taisi isäntänsä kanssa olla joitakin salaisia velhousjuonia. Hän oli muka kerran yön hiljaisuudessa kuullut kummallista menoa hongikosta jokivarrelta, ja kun hän vahtipaikaltaan hiipi sinne lähelle katsomaan, niin mitä hän näki: Ali Martikaisen hän siellä hämärässä hongikossa näki hyvin intoutuneena salaperäisiä loitsulukuja laskettelevan, ja Nalle tanssi hänen edessään pahasti irvistellen.
Kokki risti kauhistuneena silmiään tämän tiedonannon kuultuaan. Hän uskoi sen täydellisesti ja siitä lähtien hän rupesi Nallea kammoamaan kuin ruttoa. Oli selvää, että näiden kahden yhdessäolo samalla lautalla ei voinut enää jatkua.
Onneksi jouduttiinkin silloin koskitaipaleelle, jossa sekä kokin että Nallen täytyi jättää lauttansa ja maakynteen siirtyä. Näin saivat he molemmat toisistaan riippumattoman liikunta-alan, ja Nalle liittyi pysyväisesti etujoukon mukana kulkemaan, jollei milloin isäntänsä kantapäillä ollut.
Koskilaskun alkaminen nostatti Ali Martikaisen nuivan mielen. Hän tunsi elämän kesyttömien voimien karkelokutsun korvissaan kajahtavan ja totteli tuota kutsua voimakkaan verensä vetämänä, riemastuneena. Hänen silmiinsä syttyi entinen loiste, hän hengitti keuhkonsa täyteen koskien pauhusta vavahtelevaa, vihmapisarojen kyllästämää ilmaa, ja tuo ilma vaikutti häneen kuin juovuttava neste. Hän tahtoi painia veden villien voimien kanssa ja lyödä ne alleen, niinkuin oli keväällä ne siellä Soimijoen rämeillä lyönyt.
Varmalla kädellä hän tarttui laskutyön johtoon, ja kaksinkertaisella vauhdilla alkoi siitä päivästä pitäen sujua työnteko. Unohdettiin jälleen öiden uni melkein tykkänään ja painettiin vuorokaudet läpeensä levähtämättä, hengähtämättä.
Miehet kuiskailivat keskenään:
— Ali Martikainen on herännyt. Koskien kohusta se kuulee Äänisen kutsun, siksi tässä nyt taas yritetään!