Koskien raivaamista ei voinut ajatella sellaisissa ryöpyissä kuin Sunujoen kovimmat kosket ovat. Niissä saa tukkilainen tyytyä siihen, että laittaa kosken niskalle laskurännin ja kosken varsille, pahimpina pyydyksinä olevien kivien ja kallioiden sivulle, myötäsukaan vetäviä kossapuita. Laskuränni täytyy rakentaa luja ja sen suu siksi suppea, että sen voi silmänräpäyksessä sulkea, jos laskeminen jostakin syystä pitäisi nopeasti keskeyttää. Kosken varsille laitettavat kossapuut on samoin iskettävä lujasti kiinni rannan puihin moninkertaisilla närekytkimillä tai teräspitimillä. Sen lisäksi on ne koetettava asetella kallion halkeamiin ja kivien väliin suuremman tukevuuden saavuttamiseksi. Leikkivehkeet eivät kestä, kun jättiläistukit hurjassa vauhdissa lentäen niihin kolhaisemaan sattuvat.
Vielä täytyy kossapuille asetettujen vahtimiesten olla kaikkein varmimpia tukkilaisia. He eivät saa mitään pelätä, ja heidän pitää vaaran hetkellä osata toimia salamannopeasti ja hätäilemättä. Jollei heillä ole kaikkia näitä ominaisuuksia, voivat he joutua tuhon omiksi tai syntyy tuossa tuokiossa ruuhkan alku. Ja jos sellaisilla paikoilla kerran ruuhkan alku pääsee syntymään, on hengenvaarallinen ja pitkäaikainen työ edessä.
Kun Ali Martikainen kiireimmän kaupalla oli tarkastanut Sunujärveen päättyvän ylemmän koskitaipaleen, järjesti hän työnjaon sillä tavoin, että Iikka Penttinen ja Mikko Sormunen saivat ottaa osalleen Hirvaksen laskun, hän itse Aatu Lappalaisen ja etupään kera jatkoi matkaa ja otti sitten Porokosken.
Tukkilaiset pitävät Porokoskea kaikkein pahimpana Sunujoen koskista, ja siksi juuri Ali Martikainen sen itselleen valitsi.
Porokoski on jyrkkä ja vetävä kuin hornan tie. Kun sen niskalle laitetulta laskurännin puomilta alaspäin katselee, näyttää sen pyörryttävä kurimus myös hyvin pitkältä, aivan iankaikkisuuteen asti vetävältä. Sinne se painuu vähitellen, kerroksittain, jylhien rantojensa väliseen repeämään, aivan kuin maan alle menisi; sen loppupäästä ei ole minkäänlaista tietoa. Alkupäästä menee vesi lyhyen matkaa pitkinä sileäpintaisina aaltoina. Näyttää siltä, kuin jättiläisimuri vetäisi ja venyttäisi niitä aaltoja yhä tiukemmalle. Yht'äkkiä ne katkeavatkin kerrassaan ja päärmäytyvät jyrkästi takaisinpäin lyöviksi vaahtoharjoiksi. Ne vaahtoharjat kohoavat yhä korkeammiksi, pian syntyy pystysuoraan kohoavia vaahtopylväitä.
Mutta sitten vesi putoaa yht'äkkiä hurjalla jyminällä ensimäisestä jyrkästä kalliokönkäästä alas. Osa päällimäisistä vaahtoryöpyistä näyttää siinä suorastaan lentoon lähtevän, kohoten sakeana utuna ilmaan. Tästä lähtien ei enää erota mitään muuta kuin kokonaisen hurjasti tanssivan valkoisen pylväsmetsän. Lopulta pylväät hajoavat kokonaan, vaahto näyttää kuin tuulessa hulmuava huntu keikkuvan ja soutavan ilmassa. Eikä se enää ole mitään vaahtoa, siinä on kuin maanrepeämästä raivokkaina ylös lyöviä tulenkielekkeitä. Siinä on yhä enemmän kaikenvärisiä kielekkeitä, ne ajavat toisiaan takaa, ne lyövät vastakkain, ne hajoavat ja syytävät tulisuihkuja joka haaralle ympärilleen, rynnätäkseen taas seuraavassa tuokiossa villisti yhteen kimppuun ja eteenpäin. Ja sen tulimeren yläpuolelle kohoaa hienoa savua, joka hiukan ylemmä kohottuaan muuttuu auringonvalossa kauniina vivahtelevaksi sateenkaareksi.
Sellainen on, Porokoski, kun sitä niskalla olevalta laskurämiin puomilta katselee.
Sivulta katsellessa siinä tukkilainen huomaa paljon sellaisia nähtävyyksiä, joita hänen mielestään ei ensinkään tarvitsisi koskessa olla. Siinä on runsaasti pahoja vedenalaisia kallionkielekkeitä juuri parhaalla kulkuväylällä ja siinä on ilkeitä pyörteitä, välistä oikeita kirnuja, joihin vesi imeytyy kuin hurjasti pyörivän myllynkiven silmään. Toisin paikoin sellaiset pyörteet ja kirnut nuoleskelevat aivan arveluttavan läheltä rantoja ja niistä ulos pistäviä rosoisia kallioita, ja ne kohdat ovat kaikkein pahimpia. Niissä voivat alasmenevät tukit aivan odottamatta tehdä sen yllättävän tempun, että lennähtävät suorastaan rannan kuivalle kaiholle kuin näkymättömän käden viskaamina. Tai voivat ne — ja tämä on vielä ikävämpi juttu — pistää ohimennessään nokkansa jonkun lähellä rantaa olevan vedenalaisen kallion koloon ja ruveta näin syntyneeseen ansaan pyydystämään toisia tukkeja, joita soluu ylhäältä kuin turkin hihasta. Ja kaukana on silloin leikki, vaikka koski näyttää niin leveältä ja mahtavalta, että suorastaan mahdottomaksi ruuhkan syntymisen siinä luulisi.
Kun Ali Martikainen oli tyystin tarkastanut Porokosken rannat, tuli hän siihen johtopäätökseen, että varsinkin yksi kohta lähellä sen alapäätä oli hyvin vaarallinen. Siinä kiersi syvä ja laaja pyörre, oikea hiiden kurimus, josta vesi ei ensinkään näyttänyt pois selviävän, kun se kerran oli siihen joutunut.
Ja hiukan tämän kurimuksen alapuolella puski vesi mahtavana vyörynä suoraan rantaa kohti, jonka kalliot sillä kohtaa olivat tavallista rosoisemmat ja veden syövyttämät. Sen lisäksi oli siihen aikojen kuluessa syntynyt poukaman tapainen, aivan kuin keräämään tukkeja ruuhkan perustukseksi.