— Mutta potra on poika, saakoon! Halpa olikin niiden puiden kantoraha ja vetopalkka sitä halvempi. Vielä voitan minäkin!
Ukko Baronin ei ollut niitä miehiä, jotka kärsimäänsä nolausta kauan muistelivat. Rehellisesti tunnusti hän voittajansa ansiot ja julisti jo samana iltana kauppaseuran klubilla, että oli löytänyt uuden urakoitsijan, joka pian lyö laudalta kaikki toiset Aunuksen mailla. Hänen puunsa olivat olleet sellaisilla paikoilla, etteivät muut tahtoneet niiden uittamisesta kuulla edes puhuttavan. Mutta nyt tuli hänen ensikertalainen urakoitsijansa niiden puiden kera koko siltä perukalta ensimäisenä Kontupohjan lahteen. Tuli niinkuin muut tulevat virkistävältä huvimatkalta ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot kaupanpäällisiksi. Kas sitä voi sanoa miehen teoksi, vaikk'ei hän kuolemakseen sanonut käsittävänsä, millä ilveellä se oli päässyt irti niistä rämeistä. Mutta harvinaisen hän vakuutti olevan miehellä silmäniskun — saattoi jo sillä yksistään suuret honkatukit liikkeelle panna!
Ukko Baroninia pidettiin erehtymättömänä ihmistuntijana, ja kun hän veisasi uudesta urakoitsijastaan tällaisen ylistysvirren, niin se merkitsi paljon. Ali Martikaisen urotyöstä alettiin puhua kaikkialla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä.
Samalla alkoi siitä toisiakin teitä viestejä vierähdellä. Tuli alas miehiä, jotka itse olivat Ali Martikaisen mukana olleet, ja nämä vahvistivat kaikin puolin tosiksi ukko Baroninin kehumiset, tiesivätpä vielä paljon enemmänkin. He kertoivat, että kuukauden yhtämittainen valvominen oli leikin asia suomalaiselle urakoitsijalle, ja niin lumosi muutkin, että ihan kokonaan unohtivat unen mieliteon.
Sitten miehet kuvailivat yksityiskohdittain ja sinne tänne hiukan väriä lisäillen kaikki ne tarumaiset vaikeudet, joita heidän tiellään siellä pohjattomilla rämeillä oli ollut, ja miten he aivan kuin leikillä olivat niistä selvinneet sekä solahuttaneet puunsa aivan toisten nokan edessä Soimijokeen ja niiltä lurjuksilta tien tukenneet. Eivät tainneet ne hevillä sitä nolausta unohtaa.
Edelleen kertoivat he koskilaskusta samanlaisia tarinoita ja lisäsivät, että Porokosken ja Kivatsun kuohutkin olivat vähän niinkuin siivommalla sen aikaa, kun he niistä alas kulkivat. Taisi olla sillä suomalaisella oma jumalansa, ja siksi se mies ei koskaan pelännyt epäonnistumista eikä myöskään epäonnistunut. Semmoinen oli sen onnentähti!
Kuin kulovalkea levisivät nämä tarinat ensin tukkilaispiireihin ja sitten muuanne kaupungille. Ja kuta laajemmalle ne levisivät, sitä runsaammin niihin karttui lisäväriä. Siinä suhteessa, siinä lisävärin panemisessa nimittäin, olivat Petroskoin kaupungin asukkaat harvinaisen lahjakkaita; heissä oli suorastaan taiteilijoita sillä alalla. Eivät he kaikki ammattimiehiä tukinuitossa olleet, monet sitä toimitusta tuskin ikinä olivat edes nähneet. Mutta he korvasivat puuttuvat ammattitietonsa mielikuvituksen liitelevällä lennokkuudella ja sepittivät suomalaisesta urakoitsijasta tarinoita, joiden rinnalla itse mukana olleiden parhaatkin kertomukset olivat vain viheliäisiä luonnoksia, töhertelijän ensi yrityksiä.
Sanalla sanoen, kuuluisa oli Ali Martikaisen nimi, kun hän muutamien päivien kuluttua saapui Petroskoin kaupunkiin valtavan suurine tukkilauttoineen. Hänen maineensa tähti oli lentänyt hänen edellään niinkuin haarapyrstöinen taivaan ilmestys.
Ja hänen saapumisensa vasta siivet pani taruille ja kertomuksille. Nyt jo täytenä totena juteltiin, että suomalainen urakoitsija oli velho, pelätyimpiä koko Suomessa. Hän oli muitta mutkitta loitsinut halki soiden ja rämeiden kulkemaan semmoisen joen, ettei mokomaa oltu missään nähty. Ei miesten muuta tarvinnut kuin äärestä ihmetellä, kun tukit siinä joessa näkymättömän voiman vetäminä alas mennä huhkivat. Oli ollut siinä joessa koskiakin, suuria ja kiveriä putouksia, joissa tukit löivät härkäpyllyä mennessään. Ja sitten kun puut olivat alas lasketut, niin tapahtui se ihme, että joki hävisi tuossa paikassa, kosket ja kaikki sitä mukaa kuin häntäpää ehti kulkea. Näytti aivan siltä, kuin olisi kerälle kierinyt ja sitten ilmaan savuna haihtunut, ja suo ja räme oli taas sijalla, iätiviepä ja lietteinen, eikä vesi siinä virrannut mihinkään.
Toiset tiesivät vielä lisätä, että suomalainen oli muilta urakoitsijoilta kääntänyt silmät sillä tavoin, että nämä olivat viikkomääriä vastavirtaan puitansa hinanneet. Sillä keinoin oli Soimijoki suomalaisen itsensä kulkea säilynyt.