Ali Martikainen arveli tarvitsevansa parikymmentätuhatta.
— Senkö verran vain! ihmetteli Baronin. Hänestä alkoi tuntua, että uusi urakoitsija hyötyi aivan suhdattomasti. Mutta hän nielaisi urheasti kohoamaan pyrkivän huokauksen ja alkoi vapisevin käsin kirjottaa shekkiä, puhellen sitä tehdessään:
— Olisi tässä mennyt enemmän samalla kertaa, mutta kuten suvaitsette. Loput saatte sitten, kun tulette puiden kera. Tietysti tulette tänne vähän lepäilemään?
— Pitäneehän sitä tulla, arveli Ali Martikainen.
— Tietysti pitää tulla, kaikki tulevat. Keksit ne on syksyllä rasvattava, ei siitä mihinkään pääse! pakisi Baronin silmää iskien, ja iloinen virnistys levisi hänen naamalleen.
Hän ojensi valmiin shekin Ali Martikaiselle. Samassa ilmestyi Mihail Martinovitsh ovelle toisen kerran ja julisti hinaajan ja vastaanottajan olevan lähtövalmiina.
Ali Martikainen nousi, mutta Baronin pakotti hänet kaatamaan vielä sisäänsä parisen ryyppyä. Saatteli sitten hänet ovelle, syleili jäähyväisiksi ja toivotti tervetulleeksi puiden kera.
Mutta jäätyään yksin konttoriinsa hän huokasi ja ajatteli:
— Kiskaisi peijakas kirkkaat rahat! Taisin puolet liikaa siitä urakasta maksaa! Ja kun minä höperö koko kesän kehuskelin, että siitä tuli ilmainen työmies.
Lopuksi hän kuitenkin lohduttautui: