No, Valerija Rybinskajan tiedettiin kyllä olevan sellaisen seikkailuhaluisen, vaikka hän oli jo' hiukan elähtänyt hempukka. Aina hän Petroskoin kaupunkiin eksyneiden matkailijain perässä juoksi ja koetti solmia niiden kanssa suhteita ja tuttavuuksia, joista sitten puheli kerskuen ystävättärilleen. Tietysti hän oli samassa tarkotuksessa myös suomalaista vastaan satuttautunut kaupungin ahtaimmalla jalkakäytävällä.
Joka tapauksessa hänen sanansa tekivät suuren vaikutuksen. Yksi ja toinen alkoi salassa kadehtia hänen nokkeluuttaan ja koetti hissukseen samansuuntaista temppua. Eikä kapeista jalkakäytävistä puutetta ollut, niitä on Petroskoin kaupungissa syksyiseen aikaan, jumalan kiitos, aivan tarpeeksi asti.
Näiden ansiosta rupesi Ali Martikaisen naistuttavien piiri nopeasti laajenemaan. Lyhyitähän ne tuttavuudet enimmäkseen olivat, mutta alulle oli joka tapauksessa päästy, ja naisilta alkoi nopeasti unohtua, että Ali Pavlovitsh — niin ruvettiin Ali Martikaista tästä puoleen yleisesti nimittämään — oli pelätty velho ja lumooja.
Lumooja hän kyllä saattoi olla, mutta lumosi muulla, ei velhoudella. Niin päätteli itsekseen yksi ja toinen Petroskoin kaupungin seikkailuhaluisista naikkosista.
Totuuden nimessä on tässä kohden sanottava, ettei Ali Martikainen millään tavoin paennut naisia, jos nämä suorastaan tungettelivat hänen tielleen. Jollei erikoisemmin hakenut heidän seuraansa, niin ei myöskään paennut, varsinkaan jos nämä sattuivat olemaan viehättäviä ja kauniita. Ja olihan niitä semmoisiakin Petroskoin kaupungin naisissa, sitä ei sovi kieltää.
Petroskoin kaupunki oli tähän aikaan väärentämätön tukkilaisten kaupunki. Sen mahtavimmat liikemaailman edustajat olivat sahanomistajat ja pietarilaisten sekä ulkolaisten tukkiyhtiöiden asiamiehet. Nämä niin sanoaksemme antoivat värin koko kaupungin varakkaamman säädyn elämälle. Läänin virka-aateli kyllä parhaansa mukaan koetti pitää puoliaan ja kukkoilla missä suinkin oli tilaisuutta, mutta monasti sen oli vastoin tahtoaankin mukauduttava tanssimaan äveriästen rahapohattojen soitteleman pillin tahdissa. Puhettakaan ei keskisäädystä ja pikkuporvareista, näistä oli suuri osa suorastaan tukkiyhtiöiden leivissä tai eleli muuten niiden liepeillä, ylenpalttisesta runsaudesta sinne tänne karisseita jyviä ja jätteitä noukiskellen, niinkuin taivaan linnut noukiskelevat hevosten syöttöpaikoilla.
Aivan erikoinen arvoasema oli urakoitsijoilla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä. He olivat koko avaran Aunuksen tukkilaiselämän suolana. He suorittivat talvella miltei poikkeuksetta kaikki hakkuu- ja vetotyöt Aunuksen pohjattomina saloilla, ja sen uittojoilla he kesäiseen aikaan olivat yksinomaisina valtiaina. Urakanantaja tyytyi hankkimaan urakoitsijalleen vain työkalut ja muonan, sen laajemmalle ulottuvaa omaa toimintaa hän ei yrittänyt.
Olot tässä suhteessa ovat sittemmin nopeasti muuttuneet. Urakoitsijat ovat saaneet yhä enemmän väistyä, ovatpa yhtiöt lisäksi alkaneet harjottaa laajalle ulottuvaa yhteistoimintaa uittotöissä. Pitkillä uittoväylillä tällainen yhteistoiminta on tietysti suuri parannus entiseen, urakoitsijani keskinäiseen kilpailuun verraten. Mutta se yhteistoiminta on vienyt pois entisen leiman Aunuksen tukkilaiselämältä. Se elämä on aivan kuin jättänyt taakseen nuoruusvuosien raisun ja huimapäisen mekastelun, se on vakaantunut ja tullut ukkomaiseksi nahjustelijaksi. Se ei ole mitään elämää entiseen verraten.
Siihen aikaan, josta tässä on puhe, oli urakkajärjestelmä vielä parhaassa kukoistuksessaan, ja Petroskoin kaupungin monet huomatuimmat pohatat olivat itse entisiä urakoitsijoita. Päättäväinen ja ripeä toiminnan mies saattoi muutamissa vuosissa urakoitsijana koota sievoisen omaisuuden. Se Petroskoin kaupungissa tiedettiin, ja siksi siellä kohdeltiin kuuluisimpia urakoitsijoita aivan erikoisella arvonannolla niinkuin ainakin miehiä, joilla tiedettiin tulevaisuuden olevan käsissään, jotka minä päivänä hyvänsä saattoivat sieltä saloiltaan ilmestyä ja asettua Petroskoin kaupunkiin vakinaisiksi eläjiksi siellä ennestään olevien mahtajien rinnalle.
Urakoitsijain kesken, sellaistenkin, jotka olivat muilta paikkakunnilta kotoisin, oli yleisenä tapana kokoontua syksyisin muutamiksi viikoiksi Petroskoin kaupunkiin. Kun he Aunuksen eri kolkilta olivat saapuneet lauttoineen Ääniseen, kuului asiaan »keksien rasvaileminen talviteloilleen», ja tämän rasvailemisen saattoi mukavimmin toimittaa juuri Petroskoin kaupungissa. Se oli sellainen keskipiste, ja siinä oli sitäkin rasvanpuolta riittämään asti.