Nämä rasvailijat valtasivat silloin kaikki kaupungin parhaat hotellit ja isännöivät niissä suurine voittorahoineen kuin ruhtinaat. Ja koko kaupunki säätyyn ja arvoluokkaan katsomatta juoksi heidän kemuissaan ja joi heidän menestyksekseen, tietysti heidän kustannuksellaan. Yritteliäät sahojen ja konttorien virkailijat sekä monet muut koettivat myös pelipöydän ääressä verottaa noita rahakkaita urakoitsijoita, joskus siinä onnistuen, mutta monasti myös pahasti häviten.
Kaupungin naismaailmassa oli niinikään paljon niitä, jotka ihan pyydystämällä pyydystivät noita puolivillejä, joskus kokonaankin villejä rahapohatoita, koettaen heistä kyniä niin paljon kuin irti saivat. Tämän naisluokan rajoja oli vaikeanpuoleinen tarkalleen määritellä; joskus siihen viehättyi sellaisiakin, jotka olivat lukeutuvinansa Petroskoin kaupungin puhdasrotuisimpaan hienostoon. Vetikö heitä rahanhimo vai paljas seikkailuhalu, sitä oli monasti vaikea mennä tarkalleen sanomaan. Nähtävästi veti jälkimäinenkin, sillä naisethan yleensä suosivat seikkailijoita, ja monet näistä urakoitsijoista olivat sellaisia; vieläpä ihan harvinaisinta lajia. Heidän sankariteoistaan sepitettiin ja kerrottiin monta ihmeellistä tarinaa, jotka vielä pitkät ajat jälkeenpäin kulkivat suusta suuhun, luoden asianomaisen nimen ympärille sankariloistetta ja katoamatonta, useasti kadehdittua kuuluisuutta.
Ali Martikaisen saapuessa ei sensyksyinen rasvailukausi ollut vielä päässyt kunnolleen alkamaan. Yksi ja toinen urakoitsija oleili kyllä jo kaupungissa, mutta kaikki vanhat kuuluisuudet olivat vielä poissa viipyen työmaillaan. Heitä jo kiihkeästi odotettiin, niinkuin pitkän poudan jälkeen odotetaan ropisemalla taivaasta tulevaa, virkistävää saderyöppyä. Maaperä ihan kumisi kuivuudesta, ja sen kaunis, vihanta kasvikunta näivettyi.
Näissä oloissa oli mitä parhaat edellytykset ensikertalaisen Ali Martikaisen maineentähden kohoamiselle. Petroskoin kaupunki tarrasi ahnaasti kiinni jokaiseen tulijaan, joka vain tukkiurakoitsijain sukuun kuului. Niin se Ali Martikaiseenkin tarrasi, pyöritteli, vatvoi ja tarkasteli hänet takitilaan joka puolelta. Ensi vilkaisulla huomattiin hänessä vain velho, mutta sitten alettiin huomata hänessä paljon muita puolia, ja Petroskoin kaupunki sulki hänet avaraan, lämpimään syleilyynsä.
AH Martikainen tuli suosituksi vieraaksi tukkilaispiireihin kuuluvien herrasmiesten yhteisiin illanistujaisiin kauppaseuran klubille. Ukko Baroninin ylistyspuhe avasi hänelle tämän klubin ovet, ja Ali Martikainen osottautui sisäänlaskemisen arvoiseksi. Hän oli reima ja miellyttävä seuramies, se näytti kuuluvan hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa. Samoin kuului näihin ominaisuuksiin kitsastelematon rahojen käsittely, ja tämä avu oli ehkä kaikkein arvokkain hänen uusien petroskoilaisten ystäviensä silmissä. He ihailivat miestä, joka maksoi, niinkuin Ali Martikainen, pelitappionsa silmää räväyttämättä ja hyväntuulisesti leikkiä laskien. Ja yhtä paljon he ihailivat sitäkin, että hän voittaessaan, mikä kyllä tapahtui sangen usein, pani voittorahansa yhteiseen kestitykseen, suorittaen aina tuon kestityksen suurella perinpohjaisuudella, jommoiseen Petroskoin kaupungin illanistujaisissa oli jo vanhastaan totuttu.
Mutta pian alkoi Ali Martikaiselle aivan satelemalla sadella myös perhekutsuja. Naiset ne tällä tavoin tahtoivat jakaa suosiotaan uudelle tulokkaalle ja samalla tätä tulokasta lähemmin tunnustella.
Ali Martikainen pysytteli tällaisille kutsuille jotenkin kylmänä. Hän tunsi liikkuvansa niissä oudolla alalla. Hän oli kasvanut karussa ja kovassa maaperässä. Niin pitkälle kuin hän lapsuuttaan muisti, oli hänen aikansa kulunut ankarassa elämäntaistelussa, jossa hän näki vain leipäpalasta kamppailevia miehiä ympärillään, enimmäkseen ahnaita ja säälimättömiä miehiä, jotka tallasivat häikäilemättä kilpailijansa ja ryöstivät hänen palansa itselleen, hiventäkään omantunnon vaivoja tuntematta. Hän oli tukkijokien lapsi ja hän tiesi, että siellä oli hänen kasvatukseensa jäänyt ammottavia aukkoja. Hän tunsi vain yhden puolen elämästä, sen leppymättömän taistelun, jossa heikkojen ja kykenemättömien kohtalona oli sortuminen ja tilan antaminen voimakkaille.
Myöhemmin hän oli liikkunut muuallakin kuin tukkijoella ja tullut tuntemaan miehiä, jotka olivat tavallisen tukkilaisen tasoa paljon korkeammalla. Mutta nekin olivat enimmäkseen taistelujen miehiä, vaikka taistelivat toisenlaisilla aseilla kuin millä siellä korpien ja rämeiden keskellä taisteltiin. Siellä luojan unohtamilla saloilla olivat aseet järeitä, ja niillä iskettiin siekailematta. Ne miehet, joita hän myöhemmin tapasi, käyttivät monasti hyvin siloteltuja aseita, joita outo tuskin ensinkään aseiksi tunsi, ja iskivät niillä hyvin ovelasti.
Hän tunsi jo hyvän joukon sellaisiakin taistelutapoja, siksi hän ei pelännyt miehiä. Hän piti itseänsä heidän veroisenaan, vieläpä hyvin monia voimakkaampana, ja siksi hän viihtyi hyvin heidän seurassaan.
Naisia hän tunsi jo paljon puutteellisemmin kuin miehiä. Hänellä oli ollut aikaa tutustua heihin vain ohimennen niinä lyhyinä joutohetkinä, jotka kova elämäntaistelu oli hänelle silloin tällöin suonut. Häntä miellyttivät kyllä naiset, niinkuin jokaista tervettä ja voimakasta miestä naiset miellyttävät. Ja huomasipa hänkin miellyttävänsä naisia, poikkeuksetta kaikkia, jotka hänen tielleen olivat sattuneet. Hän ei tiennyt sovinnaisista seurustelusäännöistä tuon taivaallista, hän menetteli naisten seurassa kokonaan umpimähkään, omien synnynnäisten vaistojensa opastamana, mutta hän näki sen menevän mukiin. Mieluummin hän sentään käsitteli naisia yksitellen. Jos oli useampia yhdellä kertaa, silloin tuntui hänestä siltä, kuin ne olisivat jollakin tavoin liukuneet pois hänen käsistään ja piiloutuneet näkymättömien kaihtimien taa. Hän tunsi sen selvästi, jos joutui tekemisiin useiden paremman kasvatuksen saaneiden naisten kanssa yhtaikaa.