Ali Martikainen rakasti intohimoisesti musiikkia ja hän kuunteli henkeään pidättäen. Kaikki Marian esittämät laulut olivat hänelle vanhastaan tuttuja, niitä lauletaan myös Suomen puolella rajaa. Mutta Ali Martikainen ei muistanut juuri milloinkaan kuulleensa niitä niin hyvin laulettavan.
Sofia vilkaisi välistä Ali Martikaiseen ja hymyili, mutta sitten hän äkkiä taas muuttui vakavaksi ja alkoi panna parastaan, kun huomasi millä hartaudella Ali Martikainen kuunteli heidän esitystään.
Vähitellen alkoi tulla venäläisiäkin lauluja aunukselaisten lomassa. Tytöt lämpenivät lämpenemistään. Myös ukko Baronin pysyi aivan hiljaa, näytti kuin olisi hän kulkenut toisissa maailmoissa, joiden tanhuvilla ei ollut mitään tietoa Aunuksen mailla ja vesillä vilisevistä huijareista ja paatuneista keinottelijoista.
Oli jo myöhänlainen, kun Ali Martikainen alkoi tehdä lähtöä. Silloin ukko Baronin muisti äkkiä hyvin tähdellisen asian, niinkuin hän vakuutti.
— Minulla on teille terveiset, Ali Pavlovitsh, ilmotti hän. — Teidän pitää kaikin mokomin käydä vierailulla valtioneuvos Loginovin luona, he odottavat hartaasti.
Ali Martikainen hämmästyi. Hän ei ollut kuullut edes puhuttavan sennimellisestä perheestä. Hän oli saanut joukottain kutsuja, mutta mitään Loginovia hän ei niiden joukossa muistanut olevan.
Baronin ehätti selittämään:
— Katsokaas, se on läänin metsäherra, ja siksi kuuluu oikeastaan asiaan, että urakoitsijat käyvät heillä noin kohteliaisuuden vuoksi. Vanhemmat urakoitsijat eivät sitä koskaan laiminlyö, ja juoksevat siellä nuoremmatkin. Sattuu näet siellä saloilla kaikenlaisiin selkkauksiin niiden pikku herrojen kera, silloin on hyvä vedota itsensä valtioneuvos Loginovin tuttavuuteen ja suosioon.
— Tai Olga Nikolajevnan tuttavuuteen ja suosioon, pisti Sofia ilkamoiden väliin.
— Oletkos siinä sotkematta! torui ukko Baronin. — Saatat toisen ihan ymmälle.