Kaiken kaikkiaan teki talo ulkoapäin sen vaikutuksen, että siinä asui sivistynyttä ja järjestystä rakastavaa väkeä. Tuliko ansio siitä itselleen Loginoville vaiko hänen vaimolleen Olga Nikolajevnalle, sitä ei Ali Martikainen vielä tiennyt. Joka tapauksessa talo tuotti kunniaa metsäherran virka-asemalle.
Ei puistossa enemmän kuin kuistikon lähettyvilläkään näkynyt ristinsielua. Ali Martikainen jo ajatteli, että ehkä talossa ei oltu ensinkään kotona. Varmuuden vuoksi hän nykäisi kuistikolle johtavaa ovea; se aukesi, ja hän nousi portaita ylös.
Samassa avautui hänen edessään olevan ison kaksipuolisen pääoven toinen puolikas selkiselälleen ja kynnykselle ilmestyi viisissäkymmenissä oleva pitkänhuiskea ja laiha mies, jonka kasvoilla oli anteeksipyytelevä, melkein nöyrä ilme. Miehen vartalo taipui eteenpäin luokin tapaan, aivan kuin se olisi vääntynyt sellaiseksi alituisista alamaisuuden osotuksista ja kumarteluista.
Ali Martikainen luuli miestä ensin palvelijaksi, mutta tämä astui avosylin ja etukumarassa huojuen häntä vastaan huudahdellen:
— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tunsin teidät paikalla, ihan ensi vilauksella. Katsahdin sattumalta ikkunasta ja näin teidän työntyvän portista sisälle. Silloin iski mieleeni: tuossa se on juuri se odotettu, kaivattu, lopultakin suvaitsi meitä muistaa.
Ali Martikainen hämmästyi ylen sydämellisestä vastaanotosta, mutta Loginov ei antanut hänelle siunaaman aikaa hämmästelemisiin. Veti hänet käsipuolesta eteiseen, riisui itse kumarrellen ja kohteliaisuuksia lasketellen hänen päällystakkinsa ja ohjasi hänet sitten vasemmalle vievästä ovesta huoneeseen, jonka seinät samoin kuin siinä oleva suuri pöytä olivat täynnä karttoja ja metsätieteellistä ammattikirjallisuutta. Tähän huoneeseen ei kuitenkaan pysähdytty eikä vielä toiseenkaan, joka oli melkein edellisen kaltainen, vain vähän paremmin kalustettu, nähtävästi Loginovin varsinainen työhuone.
Seuraava huone oli tilava vierashuone. Sen lattiata peitti paksu matto, johon jalka upposi melkein nilkkaa myöten. Huoneen keskellä oli iso pöytä, peräseinustalla puutarhaan päin antavain ikkunain välissä pienempi avattava pelipöytä, molemmat hienoa tekoa. Eräässä nurkassa oli suurien leveälehtisten kasvien keskellä avattu piano, toisissa nurkissa samoin kasvien ympäröiminä kipsisiä veistokuvia. Seinillä riippui tauluja, suuren koristellun uunin reunustalla ja kirjahyllyn päällä oli komeita taottuja maljakkoja. Tuolit ja sohvat olivat päällystetyt kellahtavalla kankaalla, ja kaikkialla vallitsi silmäänpistävä puhtaus. Ei tomuhiukkastakaan näkynyt missään.
Loginov istutti vieraansa pelipöydän ääreen, tarjoili hänelle tupakkaa ja puheli koko ajan, aivan kuin Ali Martikainen olisi ollut perheen ikivanha tuttava, joka on ollut matkoilla ja jonka kotiutumista on jo kauan ikävällä vuotettu.
— Kas niin, saimmepas teidät lopulta, hoki hän. — Ette usko miten iloisiksi meidät teitte tulollanne! Olimme joutumaisillamme jo aivan epätoivoon. Lähetimme terveiset terveisten perästä tehtailija Baroninin kautta, ja miestä ei vain ala kuulua.
Ali Martikainen selitti ihmeissään saaneensa heidän terveisensä ensi kerran eilisiltana, joten hän ennemmin ei ollut mitenkään voinut tulla.