— Niinkö? Sepä vasta kummaa, ihmetteli Loginov. — Mitenkäs se Baronin sillä tavoin, ettei ilmottanutkaan meidän terveisiämme ja hartaita toivomisiamme.
— Ei siinä tehtailija Baroninin syytä ole, selitti Ali Martikainen. — Syy on minun puolellani, en ennen sattunut häntä tapaamaan. Vasta eilisiltana kävin siellä.
— No se muuttaa asian, muuten emme ikinä olisi antaneet hänelle anteeksi. Mutta suvaitkaahan panna palamaan. Vaimoni tulee tuossa paikassa. Hänessä on ollut tänään hieman päänkipua, ja niin ei ollut ihan valmis teitä vastaanottamaan.
— Tulin ehkä vallan sopimattomaan aikaan, sanoi Ali Martikainen kumartaen.
— Ette millään muotoa, ehätti Loginov. — Päinvastoin odotimme teitä juuri tänään. Tänä aamuna vaimoni sanoi: jollei tänään tule Ali Pavlovitsh, niin sinä Pavel saat mennä hänet suorastaan hakemaan. Siitä näette, ettei aika ole mitenkään sopimaton.
Samassa oviverhot liikahtivat. Loginovin kasvoille levisi ihastunut hymy, ja hän huudahti:
— Näettekös, siinä hän jo tulee!
Ali Martikainen, joka sattui istumaan selin sivuseinässä olevaan oveen, käännähti nopeasti.
Hänen edessään seisoi häikäisevän kauniina, väljässä, avokaulaisessa puvussa sama nainen, jonka hän oli pelastanut Porokosken kuohuista.
Ali Martikainen oli kuin ukkosen iskemä, hän ei ollut uskoa silmiään.