Olga vilkastui.
— Te kannoitte silloin minua sylissänne, sanoi hän tyttömäisesti hymyillen.
— Niin, minä kannoin teidät sinne huvimajalle asti.
— Se oli aika pitkä matka, sanoi Olga harkiten. — Enkö ollut raskas teidän mielestänne? Minähän olen tämmöinen, painava!
— Ette ollut yhtään raskas, minähän olen vahva mies.
— Minä tiedän sen, te olette vahva, vahvin mies minkä tunnen! huudahti
Olga hienon punan kohotessa hänen poskilleen.
— Nyt te sentään liiottelette, hymyili Ali Martikainen. — On niitä paljon vahvempia miehiä kuin minä.
— Ei ole, en ainakaan minä tunne! sanoi Olga päättävästi, puristaen samalla voimakkaasti, aivan kuin tunnustellakseen Ali Martikaisen käsivartta.
Kun toinen ei enää väittänyt vastaan, sanoi Olga hetken kuluttua:
— Ikävä vain, etten muista siitä mitään, kun te kannoitte minua, en mitään!