Hän huoahti ja katseli silmät puoliummessa eteensä.
Ali Martikainen sai villin poikamaisen halun temmata hänet syliinsä ja näyttää, miten hän silloin oli kantanut. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi:
— Ette te tosiaan tiennyt siitä mitään. Te olitte aivan hervoton, kasvonne olivat valkeat kuin palttina ja tukkanne oli märkä. Se oli irrallaan ja valui kasvoillenne ja minun käsivarrelleni. Pelkäsin sen ihan sotkeutuvan siinä kiireessä.
— Kaikkea te ehditte ajattelemaan, hymyili Olga.
— Pelkäsin minä jalkojannekin. Se ohikiitävä tukki repäisi hameenne, ja arvelin sen silloin kolhaisseen jalkojanne, ehkäpä kokonaan murskanneen ne. Koetin niitä tunnustella siinä kantaessani ja rauhotuin vähän.
Olga katseli häntä henkeä pidättäen, lämmin, kiitollinen ilme silmissään.
— Te kerrotte paljon uutta minulle, sanoi hän. — Ne toiset eivät tienneet tästä mitään, eivät osanneet mitään kertoa, vaikka puhuivat siitä monta päivää. Sen ne vain tiesivät, että olitte minut jo riisunut ja käärinyt peitteisiin, kun he joutuivat.
— No riisumiseksi sitä ei voi oikein sanoa, nauroi Ali Martikainen. — Taisin repiä vaatteenne kokonaan. Jos olisitte ollut tajussanne, olisitte varmaan antanut kyydin mokomalle riisujalle.
— En olisi antanut teille kyytiä, vaikka olisin ollut miten tajussani, hymyili Olga. — Olisin ojentanut teille vielä jalkanikin, että olisitte saanut kiskoa niistä pois ne märät sukat ja tunnustella ihan tarkalleen, olivatko ne eheät ja vahingoittumattomat.
Äkkiä vilahti veitikka hänen silmissään. Hän kysyi: