— Muistatteko, millaiset sukat minulla silloin oli jalassa? Olivatko ne tällaiset?
Hän kohotti hiukan hamettaan ja ojensi vallattomasti jalkansa eteenpäin, niin että kaunis nilkka ja hieman pohetta tuli näkyviin.
Ali Martikainen katseli ihastellen, melkein hartaana viettelevän kaunista pientä jalkaa, jossa oli soma valkoinen kenkä ja vaaleanpunerva silkkisukka. Sitten hän sanoi epäröiden:
— Eivät ne sukat tällaiset olleet, ne taisivat olla vielä hiukan vaaleammat; ne näyttivät silloin märkinä melkein valkeilta.
— Hyvin te muistatte kaikki, hymyili Olga. — Teillä on aina silmät ja muut aistit vireessä.
— Meillä täytyy olla, ammatti on sellainen.
— Ei kaikilla muilla ole siinäkään ammatissa, mutta teillä on. Te osaatte toimia nopeasti ja varmasti, ette koskaan epäröi ja hätäänny, te olette päättäväinen ja voimakas. Sellaista miestä minä ihailen!
Hän katseli ihastunein, leimuavin silmin Ali Martikaista. Hänen huivinsa oli solunut olkapäiltä. Ali Martikainen kohensi sitä ja tunsi vavistuksen käyvän läpi olentonsa koskettaessaan hänen hartioitaan.
Olga huomasi hänen kiihtymyksensä ja suuntasi häneen, silmäripsiensä lävitse kiehtovan katseen. Helakka puna värjäsi hänen kasvonsa silmäluomiin asti, ja hän painautui vielä tiukemmin kiinni seuralaiseensa.
Ali Martikaisen mieleen vilahti Porokosken pyörre, johon uppoamasta hän rinnallaan kävelevän naisen oli pelastanut. Hän tunsi nyt itse olevansa menossa samanlaiseen pyörteeseen, häntä kieputti ja veti, hän luuli jo humahtavansa syvyyteen. Mutta hän ponnistihe viimeisessä tuokiossa ja tapasi kovan perustan jalkojensa alle.