Ali Martikaisen mieleen tuli elävänä luokin tapaan vääntynyt Loginov, iänikuinen, nöyrä ja anteeksipyytelevä hymy naamallaan ja koko mies pelkkää nöyryyttä eikä mitään muuta. Hän vertasi tätä kuvaa Olgaan, joka jo iältään olisi sopinut Loginovin tyttäreksi. Loginov oli viisissäkymmenissä, Olga enintään puolet siitä. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että Olga puhui totta; ei voinut hänellä olla muu kuin ikävä, kuolettava ikävä.
Hän näki Olgan tulleen surumieliseksi. Hän ei sentään vielä hellittänyt, yritti taas:
— Mutta käyhän teillä paljon vieraita, esimerkiksi urakoitsijat käyvät kaikki täällä, niin kertoi Baronin. Hakevat täältä tuttavuutta ja suosiota.
Olga pysähtyi ja suuntasi katseensa suoraan Ali Martikaisen silmiin, melkein tuimasti.
— Elkää puhuko niistä urakoitsijoista. Ne ovat vastenmielistä joukkoa, useimmat raakoja ja hävyttömiä, suorastaan petoja. Melkein niitä inhoan, kun ne täällä juoksevat!
— Arvostelette ankarasti meitä, sanoi Ali Martikainen hymyillen, hieman punehtuen. — Ammatti tekee meidät sellaisiksi, pedoiksi, niinkuin sanoitte.
— Eipäs tee kaikkia! huudahti Olga. — Tiedättehän — hänen äänensä värähti anteeksipyytävästi — mitä minä teistä ajattelen. Elkää itseänne sotkeko niihin toisiin, ette tunne vielä niitä pääpukareja. Jos tuntisitte, ette toivoisi minulle niiden vierailuja.
— Tunnen minä niitä muutamia, myönsi Ali Martikainen. — Mutta Baroninhan minulle uskotteli teidän ihan odottamalla odottavan urakoitsijain käyntejä ja panevan pahaksenne, jollei tulla.
Olga leppyi ja hymyili vilauttaen hampaitaan.
— Taisi puhua niin Baronin teitä houkutellakseen, pitihän teidät jollakin tavoin saada tulemaan. Mutta ne toiset kiduttavat minua joka syksy, niin että pitää talven tultua lähteä viikoksi pariksi Pietariin tuulettautumaan.