Ali Martikainen ilostui Olgan viimeisistä sanoista, hän luuli niistä löytäneensä pelastavan oljenkorren. Hän näki, että keskustelu kotioloista teki Olgan kärsimättömäksi. Siinä ei ollut ihmettelemistä, kun kotiolot olivat sellaiset. Olga oli nuori, terve ja kaunis, häikäisevän kaunis, ja hänessä asui polttava, intohimoinen elämänjano. Sen tunsi Ali Martikainen Olgan läheisyydessä liiankin selvästi. Ei voinut Olga elää tuota janoansa tyydyttämättä, oli aivan luonnollista, että hän etsi muualta sitä viihdytystä, mitä kiduttavat kotiolot eivät voineet tarjota. Näin päätteli Ali Martikainen, ja Olgan omat sanat viittasivat hänen mielestään siihen, että Olga oli löytänyt Pietarista sen elämänpiirin, joka hänet hengissä piti, jota hän rakasti intohimonsa koko voimalla ja jossa hän viihtyi. Siihen oli myös Baronin viittaillut puhuessaan Olgan pietarilaisista tuttavuuksista ja piireissä liikkumisesta. Ali Martikaisessa heräsi kumma halu saada edes vilahdukselta katsahtaa siihen, mikä antoi Olgan elämälle sisällyksen, ja hän arveli Olgan itsensäkin lämpenevän ja puhuvan mielellään siitä. Se puhelu toisi hänen mieleensä valoisia muistoja, veisi hänet maailmaan, jossa hän tuntisi vapautuvansa kotiolojen ahdistavasta painajaisesta.
Ali Martikainen alotti varovasti:
— Te, Olga Nikolajevna, tunnette varmaan hyvin Pietarin, olette kai käynyt kouluakin siellä?
— No en voi sanoa niin hyvin tuntevani. Se on suuri kaupunki, siellä on niin paljon tuntemista.
-—Minä tiedän sen, olen käynyt siellä muutamia kertoja asioilla, sanoi
Ali Martikainen.
— No mitäs pidätte? Sanokaa suoraan, miellyttääkö?
— Vieraalta vähän tuntuu, selitti Ali Martikainen. — Ei ole minulla siellä monta tuttavaa opastamassa, ja yksin käy hankalaksi.
— Olette kai kuitenkin käynyt museoissa; niissähän kaikki käyvät, ja ehkä myös teattereissa? jatkoi Olga kuulusteluaan.
— Museoissa olen käynyt monasti, niissä on paljon näkemistä. Olen myös ollut parissa oopperassa.
— Rakastatteko musiikkia? kysyi Olga lämpimästi.