— Jotakinhan sitä pitää hommata, että hengissä pysyisi, mutta siitä minua kadehditaan ja vihataan täällä. Luulevat tuottavan oikein onnen ja autuuden sen piireissä liikkumisen, mutta minusta se onni ja autuus on vähän niin ja näin. Juoruta osataan sielläkin aivan tarpeeksi, ja ne loppumattomat kutsut ja vierailut ihan tappavat: joka askeleella imartelua ja liehittelyä, armon ja suosion perästä juoksemista, ja itsesi pitää mukana juosta, ei auta.
— Mutta onhan siellä sentään väljempää kuin täällä, puolusteli Ali Martikainen, — ei käy niin henkeä ahdistamaan. Ja entäs ne oopperat ja konsertit? Niitähän kehuitte juuri itse.
— No niiden turvin siellä menee muutamia viikkoja, mutta lopulta niihinkin kyllästyy ja pakoon pitää silloin lähteä. Hemmoteltuna ja oikullisena ne minua pitävät ja semmoisena puolivillinä, joka ei viihdy missään. Mutta verissä se on minulla, kaipaan aina jotakin saavuttamatonta.
Hän katseli hajamielisenä eteensä, sitten hän vilkaisi melkein arasti
Ali Martikaiseen ja jatkoi epäröiden, hiljaisella äänellä:
— Ehkä nauratte tekin minulle, jos kerron. Mutta semmoinen on minulla kumma perintö, vai miksi häntä sanoisi, se kulkee mukana kaikkialla. Olen syntynyt ja lapsuusaikani elänyt Aunuksen saloilla, siellä lähellä koskia. Siellä juoksin vapaana metsissä, siellä kuuntelin koskien kohua, ja siitä jäi se ikipäiviksi soittelemaan korvissani.
Ei se ole koti-ikävä, se on muuta. Kuulen sen kumman soiton monasti selvään siellä Pietarin salongeissakin, se tulee aivan yllättämällä. Ja itkuun silloin tekisi mieli purskahtaa.
Hänen viimeisissä sanoissaan värähti pohjaton yksinäisyyden tunne ja osanoton kaipaus. Hän kohotti katseensa Ali Martikaiseen, hänen silmissään oli pyytävä, melkein avuton ilme, ja Ali Martikainen huomasi niiden sumentuvan, kyyneltyvän. Hänet valtasi voimakas liikutus ja myötätunto. Hän näki Olgan olevan syvästi onnettoman, hän tajusi, ettei Olga ollut löytänyt Pietaristakaan sitä, mikä hänen elämälleen olisi antanut sisällyksen. Ja samalla selvisi hänelle, ettei ollut oikea se kuva, jonka Olgasta sai ensi vilkaisulla. Vain pettävä naamari oli se vallaton, melkein uhmaileva ulkokuori, jonka taakse Olga kätkeytyi. Sen naamarin takana oli toinen, kärsivä nainen. Olga kaipasi, janosi polttavasti elämää, mutta nähtävästi hän oli löytänyt vain pettymyksiä. Ei Ali Martikainen vielä tiennyt kaikkia syitä Olgan kärsimyksiin ja pettymyksiin, mutta hän aavisti niitä.
Hän puhui, silloin tällöin katsahtaen Olgan pyytävänä odottaviin kosteihin silmiin:
— Minä tiedän tuon soiton, josta puhutte, luulen sen kuulevani joskus itsekin. En tiedä vielä varmaan mitä se on, olen vähän elämää kokenut, vähemmän kuin te. Mutta minä luulen, että se soitto on juuri elämä. Te kaipaatte elämää, oikeata, väärentämätöntä ja rehellistä elämää, tinkimätöntä. Sitä soittoa ei voi pettää puolinaisilla askelilla, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa.
— Ei, sitä ei voi pettää, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa! kertasi Olga ahdistuneella, soinnuttomalla äänellä. — Olen koettanut, mutta en ole onnistunut. Nyt alan väsyä tähän ilveilyyn, en usko enää niitä, jotka neuvovat lääkkeiksi huvituksia ja sen semmoista. Ne voivat auttaa vähäksi aikaa, mutta jälestäpäin on kahta vaikeampi.