Hän katseli hetkisen eteensä masentuneena, mutta sitten hän kohotti uudestaan kosteat silmänsä Ali Martikaiseen ja jatkoi pehmeällä, hyväilevällä äänellä:
— Olen ajatellut teitä usein viime aikoina. Ette usko, miten vaikeata on, kun ei ole ketään, joka edes tahtoisi ymmärtää, jolle voisi puhua. Teistä näin heti ensi kerralla, että olitte toista maata kuin kaikki muut, ja tekonne vahvisti mielipiteeni järkkymättömäksi. Tiesin, että te ymmärtäisitte minua, näin sen teidän suorasta, rehellisestä katseestanne, olennostanne, kaikesta. Siitä lähtien olen teitä kaivannut, halunnut nähdä teidät uudelleen, puristaa kiitollisena kättänne, puhua kanssanne edes yhden hetkisen.
Ali Martikainen käänsi katseensa toisaanne ja sanoi hitaasti, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Olen minäkin teitä ajatellut. Koetin olla ajattelematta, koetin unohtaa ja paeta, mutta se ei onnistunut.
— Elkäämme paetko enää toisiamme tästä lähtien! sanoi Olga hiljaa. —
Olkaamme ystäviä, eikö niin?
Hän tarttui Ali Martikaisen käteen, ja lämmin, hyväilevä loiste sädehti hänen kysyvistä silmistään.
Ali Martikainen vastasi äänettömällä, voimakkaalla kädenpuristuksella. Hän tunsi sielussaan niin ankaran kuohunnan, että pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi.
He olivat pysähtyneet ja seisoivat puiston kaukaisimmassa sopukassa suurten haapojen varjostamalla käytävällä. Hiljainen tuuli pani haavanlehdet vipajamaan, ja niiden välitse vilahtelevat auringonsäteet leikkivät Olgan tuuheassa, komeina aaltoina lainehtivassa tukassa. Ali Martikainen katseli tuota päivänsäteiden leikkiä. Olga seisoi aivan hänen edessään, hän olisi voinut kumartua ja suudella hänen tukkaansa kilpaa päivänsäteiden kanssa. Hän katsahti Olgan kasvoihin. Niitä väritti hieno, karehtiva puna, niiden hymykuopat hiukan elehtivät, ja päivänsäde vilahti silloin tällöin niiden ylitse. Noiden säteiden leikkiessä Olga näytti niin nuorekkaalta, tuoreelta ja niin selittämättömän läheiseltä. Hän tunsi Olgan olennosta tulvehtivan vastaansa voimakkaana sen veren sukulaisuuden, jota hän oli hämärästi aavistanut jo heidän ensi kohtauksessaan Porokosken rannalla. Kaikki erotus heidän väliltään katosi, suli olemattomiin. Hän unohti puiston ja kaiken ympäriltään, hän näki vain Olgan, hänen tukkansa, jossa päivänsäteet leikkivät, hänen kasvonsa, hänen puoliavoimet huulensa ja hänen silmänsä. Hän tunsi vain Olgan läsnäolon, ja hänen sisällään värisivät Olgan hyväilevät sanat: elkäämme enää paetko toisiamme, olkaamme ystäviä! — Hän tunsi, ettei enää voisikaan paeta Olgaa, hän ei tahtonut paeta. Hän piteli vielä Olgan kättä kädessään ja puristi sitä huomaamattaan.
Olga liikahti hiukan, katsellen koko ajan huulet puoliavoimina häneen.
— Te olette kaunis! kuiskasi Ali Martikainen kiihtymyksestä vavahtavalla äänellä.