— Olenko minä teidän mielestänne kaunis? kysyi Olga painaen silmänsä alas, mutta luoden sitten nopeasti ripsiensä läpi Ali Martikaiseen tuon kuuman katseen, joka vietteli ja kiehtoi.
— Olette, olette hyvin kaunis! Elämä on tehnyt teille suuren vääryyden.
Te olisitte ansainnut siltä paljon enemmän kuin saitte.
— Niinkö arvelette? — Olga katseli häntä hellittämättä.
Ali Martikainen tunsi tuon katseen uppoavan sielunsa syvimpiin ja sytyttävän siellä kaikki pohjavirrat tuleen.
— Niin! huudahti hän. — Elämä kuuluu kauneille!
— Ja voimakkaille! kuiskasi Olga.
Kaukaa polulta alkoi kuulua huutelua.
Sieltä juoksi Loginov nöyränä, kumarassa, puolelle ja toiselle huojahdellen. Hän oli aivan hengästynyt heidän luoksensa jouduttuaan, mutta mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy loisti hänen naamallaan siitä huolimatta.
Päivällisen aikana ei Ali Martikainen voinut olla vielä vertailematta Olgaa ja hänen miestään toisiinsa, ja se vertailu oli masentava hänen mielelleen. Loginovin kiusottava, iänikuinen hymy suorastaan vaivasi häntä, vaikka hän oli katsellut koko miestä vasta muutaman tunnin ajan. Miten Olga voi kestää sitä vuodet pitkät, se tuntui hänestä suorastaan yliluonnolliselta.
Mutta Olga näytti tottuneen kestämään. Hän kohteli miestään huomaavaisesti, vieläpä toisinaan hymyili hänelle. Ja silloin Loginovin naama ihan säteili riemusta.