— Eipä näytä muistaneen.
Tähän katkesi keskustelu ja oltiin taas vaiti hyvän aikaa. Äkkiä kuitenkin Ali Martikainen näytti kuin heräävän. Hän oli saanut kylläkseen katselemisesta, hän vilkaisi Iikka Penttisen puoleen ja lausui epämääräisesti suolle viitaten:
— Mitäs arvelet, Iikka, lumen lähdettyä tuo jää nähtävästi kokonaan veden alle?
Iikka vilkastui ja selitti, että niin oli varmasti käyvä. Vettä tuli luultavasti enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hän naurahtaen lisäsi:
— Ei se sinun urakanantajasi siinä kohden valehdellut. Eikös se sanonut, että vettä kyllä riittää?
Ali Martikainen ei ollut kuulevinaan viimeistä kysymystä, jatkoi vain aprikoiden:
— Ne kulkisivat silloin kyllä vesivarassa nuo puut, mutta minne ne kulkisivat?
— Niin, siinäpä se! ehätti Iikka. — Korpiin ne rientäisivät, sinne mistä ne on vedettykin. Meiltä ne menisivät aivan käsien läpi joka kalikka.
— Ne täytyisi ennen tulvan tuloa vierittää yksiin kasoihin, lausui Ah
Martikainen.
— Niin, se on ainoa keino, myönsi Iikka.