Molempia kutsuivat tytöt kiihkeästi vierailulle aivan ensi tilassa.
— Te, Olga Nikolajevna, olette meidät jo tykkänään unohtanut, nuhteli
Sofia.
— Kyllä minä teidät muistissa pidän, ensi sijalla olette siellä, nauroi Olga hyvästellessään. Teltan ulkopuolelle tultua hän sanoi Ali Martikaiselle:
— Herttaisia tyttöjä, parhaat koko kaupungissa. Ja vanhemmat ovat yhtä hyviä. Tietysti olette käynyt heillä?
— Yhden kerran olin, ilmotti Ali Martikainen.
Eivät olleet he vielä pitkälle ehtineet, kun taas tuli tuttava. Käytävää pitkin purjehti heitä vastaan Rybinskaja, poliisipäällikön puoliso, pelottavan suuri ja kirjavin hetalein koristeltu hattu päässä ja koko otus pyntättynä viimeisen pietarilaisen muodin mukaan. Kuoppaisilta poskilta loisti vahva kerros ihomaalia, ja vaatteista levisi äitelä hajuveden tuoksu.
Olga nyökkäsi Rybinskajalle juuri sen verran, että parahiksi huomasi. Ali Martikainen kohotti hattuaan. Rybinskaja tervehti melkein ivallisen kohteliaasti, luoden ohimennessään Ali Martikaiseen pitkän, merkitsevän katseen.
— Tunnetteko hänet? kysyi Olga, kun Rybinskaja oli jo hyvän matkan päässä.
— Sen verran, että hattua pitää nostaa.
— Ovatko kutsuneet käymään?