— Ovat kyllä, mutta mitä tekemistä minulla siellä on, sanoi Ali
Martikainen halveksivasti.
— Parasta olisi mennä, lausui. Olga painokkaasti.
Mitä varten? ihmetteli Ali Martikainen.
No se on semmoinen juorukello, paras koko kaupungissa. Pitäisi nyhtäistä siltä ajoissa hampaat, ettei pääsisi puremaan.
Ali Martikainen nauroi Olgan sukkeluudelle ja sanoi, ettei hän välitä vähääkään Rybinskajan hampaista.
— Arvostelette liian kevyesti sitä naista, sanoi Olga vakavasti hymähtäen. — Se voi tehdä teille pahat tepposet, se ei valitse keinoja.
No jos te kehotatte, niin voinhan mennä, lupasi Ali Martikainen saaden Olgalta kiitollisen, lämpimän katseen palkakseen.
Olgan hevonen oli pitkästä seisomisesta ikävystynyt. Se teiskasi lähtöä tehtäessä niin vallattomasti, että hotellin pieni tallipoika ei ensinkään saanut sitä paikallaan pysymään. Kärryt olivat korkeat, keveät kaksipyöräiset, ja ne keikkuivat niin pahasti, että niihin nouseminen näytti suorastaan vaaranalaiselta. Tahallaankin Olga teeskenteli pelkoa, ja niin otti Ali Martikainen hänet lopulta syliinsä ja nosti kevyesti kärryihin.
Olga nauroi helakkaa hopeanauruaan ja piteli toisella kädellään Ali Martikaisen kaulasta. Hän hellitti vasta sitten, kun Ali Martikainen oli asettanut hänet mukavasti istuimelle ja kiinnittänyt nahkaset hänen polviensa suojaksi.
Hyvästellessään Olga piteli kauan hänen kättään kädessään ja viivytteli tahallaan lähtöä.