— Huono minä olen arvaamaan, parasta jättää huomiseen.
— No sitten saatte kuulla, näkemiin!
Hän otti ohjakset Ali Martikaisen kädestä. Hevonen porhalsi juoksuun, Olga heitti vielä viimeisen pitkän, kutsuvan silmäyksen taakseen ja katosi portista.
Huumautuneena jäi Ali Martikainen ihmettelemään, mikä uutinen Olgalla saattoi olla hänelle. Lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että koko uutinen oli Olgan keksimää pilaa! Olga kaipasi häntä, odotti häntä! Se täytti kuohuvalla riemulla Ali Martikaisen mielen. Hän saisi taas istua Olgan rinnalla, katsella hänen silmiinsä, kuunnella hänen helisevää nauruaan ja juopua hänen olentonsa hekumasta. Hänen verensä kuohuivat vielä Olgan sytyttävästä kosketuksesta, hän tunsi vielä vaatteissaan Olgan jättämän tuoksun. Huoneessaankin hän tunsi sen vielä Olgan käynnin jäleltä. Hän veti sitä ahnaasti sieraimiinsa ja heittäytyi sohvalle, alkaen siinä silmät ummessa haaveilla Olgasta. Hän muisti hänen kasvojensa jokaisen eleen, hänen silmiensä tuhannet tunnevivahdukset. Hän saattoi muistutella niitä miten kauan hyvänsä, ja aina löytyi uutta ja uutta, loppumattomiin.
Ei haluttanut häntä tänään työnteko, tuntui suorastaan synniltä sen ajatteleminenkin. Hänellä oli parempaa ajattelemista.
Välistä kyllä häilähti mielessä ajatus: hän takertuu tällä tavoin auttamattomasti Olgan seitteihin, ja ehkä Olga halajaa vain hetkisen leikitellä hänen kanssaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo karkotti nuo järkeilyt mielestään, Olgan kuva auttoi häntä siinä. Se näyttäytyi epäröinnin vilahtaessa kahta kutsuvampana, kahta viettelevämpänä. Se kuiski hänelle: etkö kuule Porokosken kohua korvissasi! Se kutsuu elämään, rajattomaan, salaperäiseen, suureen! Kuuntele kutsua ja tule, minä odotan!
Niin, hän kuuli tuon kutsun ja hän totteli sitä. Silmät ummessa hän tahtoi mennä, tulkoon mitä hyvänsä! Hän oli vahva — hän oikoi käsivarsiaan. Niillä hän uskalsi käydä taisteluun, jos taistelu tulisi. Ei hän pelännyt mitään, varokoot asettamasta esteitä sille tielle, joka veti Olgan luo!
Koko iltapäivän hän loikoili hievahtamatta. Hän melkein suutahti, kun vahtimestari tuli häntä hämärissä häiritsemään, ilmottaen syvään kumartaen päivällisen jo aikoja odottaneen. Hänen teki mieli sanoa, että sai odottaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti.
Nousi hän sentään lopuksi ja käveli hajamielisenä ruokasaliin. Hyvään aikaan ei hän ensinkään huomannut, miten koko palveluskunnan käytös häntä kohtaan oli muuttunut.
Tähän asti ne olivat häntä arastelleet ja kartelleet, nähtävästi uskoen lujasti, että hän oli vaarallinen velho. No, saivat uskoa hänen puolestaan, ei hän aikonut heitä käännyttämään ruveta.