Mutta näyttävätpä nyt tulleen toiseen uskoon. Hänelle kumarreltiin syvään ja kunnioittaen joka taholta. Ja kun hän istui syömään, seisoi vahtimestari koko ajan hänen takanaan nöyrässä asennossa, jalat vireessä allaan, valmiina syöksähtämään esille pienimmän vihjauksen saatuaan.
Päivällisen lopulla tuli itse hovimestari puhelemaan: kumarsi kynnyksellä ensi kerran ja jatkoi kumartelua keskustelun aikana, niin että Ali Martikaista alkoi myhäilyttää ja hän huomasi, mistä päin tuuli puhalsi. Hän ajatteli:
-— Onpas minullakin uutinen Olgalle kerrottavaksi ja hyvä uutinen.
Pidetään jo melkein piireihin kuuluvana!
VIII.
Olga odotti puistossa kukkaslavojen luona.
Hän rakasti intohimoisesti kukkiaan, hän vaali ja helli niitä aina itse, sallimatta kenenkään toisen kajota niihin.
Oli lämmin syysilta, ja kukista levisi voimakas tuoksu. Olga kyyristyi niiden ääreen, nyhti hellävaroen pois varsista kellastuneita alalehtiä, hyväili kukkasia ja veti niiden lemua sieraimiinsa.
Hän tunsi olonsa kuvaamattoman onnekkaaksi, hänen povessaan läikehti kuohuva odotuksen, riemu. Hänestä tuntui, ettei nyt mitenkään voinut olla syksy ja kukkien lähenevä kuolinaika. Hän kuuli selvästi lähenevän suuren kevään kohinan, se sytytti hänen suoniinsa palon, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.
— Se on elämä! kuiski hän kukkasilleen. — Kuuletteko! Se tekee tuloaan. Minäkin saan kerran elää, olen odottanut niin kauan, kärsinyt ja palavasti kaivannut. Luulin jo kuihtuvani ja kuolevani, mutta kohtalo oli minulle hyvä.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Niihin kyyneliin sekottui muistoja pitkien raskaiden vuosien kärsimyksistä, mutta enemmän niihin sekottui vapisuttavaa onnea ja aavistusta.