Hän säpsähti ja hänen sydämensä alkoi rajusti lyödä. Hänen herkkä korvansa kuuli kaukaa maantieltä läheneviä askelia, pitkiä, tasaisia, voimakkaita askelia. Hän hypähti seisoalleen ja aikoi lähteä juoksemaan tulijaa vastaan.
Mutta sitten hän hillitsi itsensä ja jäi odottamaan siihen kukkiensa luo. Hän oli kiihtynyt, hän tunsi vapisevansa, ja hänen poskensa olivat aivan kalpeat. Hän koetti rauhottua.
Ali Martikaisen komea vartalo ilmestyi portista. Hänellä oli yllään hieno englantilainen urheilupuku ja tiukat nahkasäärystimet. Hän läheni nopeasti notkeana ja voimakkaana. Jo hyvän matkan päästä hän huomasi Olgan ja kohotti hattuansa tervehdykseksi.
— Annoitte odottaa itseänne, minun pitäisi teitä oikein nuhdella, sanoi
Olga lempeästi puristaessaan hänen kättänsä.
— Ukko Baronin viivytti, puolustausi Ali Martikainen. — Satuin menemään sinne konttoriin enkä millään tahtonut päästä eroon. Lopulta suorastaan karkasin ja riensin sitten juoksujalkaa. Näettehän, että olen ihan hengästynyt.
Olga kuuli tosiaan hänen hiukan huohottavan ja puna oli kohonnut hänen poskilleen kiireisestä kävelemisestä.
Pitänee sitten jättää nuhtelematta, hymyili hän. — Jos muuten olisitte viivytellyt, olisin pitänyt teille hyvän saarnan. Jo valmistelin sitä hiukan siltä varalta.
Sen saarnan olisin kuullut mielelläni, nauroi Ali Martikainen. — Te osaatte hyvin saarnata ja teillä on niin kaunis äänenlahja.
He joutuivat eteiseen. Siellä oli jo hieman hämärä, eikä kuulunut ainutta risahdusta koko talosta. Ali Martikainen alkoi jo oudoksua, missä itse Loginov viipyi. Hän oli odottanut ensimäisenä hänen kiusallista hymyään ja valmistautunut koko tulomatkan, että voisi menestyksellä suoriutua Loginovin läsnäolosta, jonka hän tunsi Olgan seurassa käyvän itselleen sietämättömän piinalliseksi.
Olga huomasi Ali Martikaisen oudoksuvan katseen. Koettaen teeskennellä äänensä aivan huolettomaksi hän lausui: