— Ka en pahoin pelkää kostoaan! nauraa Hilippa ylimielisesti.
Rajantakaisesta Repolan pokostakylästä karttui matkuetta lisää. Pitkä jono hevosia seisoi pokostan napaeläjän Ontrei Sernin tilavalla pihamaalla, kun kokoonnuttiin pitkämatkaisia hyvästelemään. Tilaisuuteen oli vartavasten hankittu pokostan pappikin matkalle lähteviä siunaamaan. Hän kulki reeltä reelle kantaen pyhäistä Miikkulaa, markkinamiesten suojelijaa, ja pirskoitti pyhällä vihkivedellä lähtijöitä. Muustakin lähtöä katsomaan kokoontuneesta rahvasjoukosta kuului toivotteluja:
— Spoassu jumalainen ja pyhä Miikkula kerallanne! Tervehinä takaisin tulgoa!
Repolasta lähdettyä olikin talvisen Vienan matkan vaikein taivallus edessä: kymmenpeninkulmainen erämaamatka Rukajärven pokostalle. Koko tällä välillä ei ollut ainoatakaan asuttua kylää, vain päivänmatkojen päähän rakennettuja metsäsaunoja, joihin matkalaiset saattoivat yöpyä.
Talvitien pohja oli kyllä käyty merkitsemässä syksyllä, mutta siihenpä olikin sitten jäänyt tiestä huolehtiminen. Matkalaiset saivat tehdä tiensä mennessään ja siinä kysyttiin sekä miesten että hevosten voimia. Etunenässä kulki suksimiehiä, »tien hiihtäjiä» ja näiden kantapäillä seurasivat ne hevosmiehet, joilla oli vähimmän kuormaa tai paraimmat hevoset. Kun tuli eteen vaikeampi kinospaikka, täytyi tien hiihtäjien, välistä muidenkin, tarttua lapioihin ja raataa hikipäissä, kunnes päästiin jälleen jatkamaan taivalta.
Taivalta tehtiin laulaen ja hoilaten, jotta susilaumat, erämaan pitkähäntäiset valtiaat kaikkoaisivat pois matkueen lähettyviltä. Yöpymispaikoissa saattoi niistä nakata koko rienan, varsinkin jos pahansuopa oli nostattanut pitkähäntiä markkinamiesten kimppuun. Silloin ei auttanut muu kuin matkueessa olevien tietoniekkojen täytyi väkevillä loitsuilla tehostaa lähtiessä saatuja papin siunauksia.
Rukajärvelle päästyä jo hiukan helpotti ja vielä tuntuvammin helpotti, kun päästiin seuraavaan suurempaan pysähdyspaikkaan, Tunkuen pokostakylään. Siinä yhtyi Repolan ja Pielisen miehiin pohjoisesta päin tulevia Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen kauppaveikkoja. Kesäisin nämä, samoin kuin Repolan ja Pankajärven miehetkin, tekivät suolamatkansa Kemiin, jonne päästiin melkein yhtenäisiä vesiteitä, suuren Kemijoen ja sen latvajokien väyliä pitkin. Mutta talvisin ei Kemi ollut muodissa; joka suunnalta pyrkivät Vienan veikot ja Aunuksen miehetkin Suman suurille riistamarkkinoille. Nämä markkinat olivat meidän kertomuksemme aikoihin yhtä suuressa maineessa kuin myöhemmin Sungun kuuluisat markkinat Keski-Aunuksessa.
Lähempänä Sumaa olivat talvitiet jo hyvin ajettuja ja yhtenään niillä liukui pitkiä hevosjonoja. Joka ilmansuunnalta näitä hevosjonoja suoltui ja kaikki ne painuivat ja pakkautuivat Suman kauppakylää kohden. Tämä Karjalan rannan kaakkoiskolkassa oleva paikka näytti yhtäkkiä tulleen koko pohjolan keskipisteeksi.
Hilipan Riiko serkku, joka oli ensimmäistä kertaa Suman markkinoilla, joutui tässä hevosten ja outojen ihmisten vilinässä kokonaan päästään pyörälle. Hän pakisi hengästyneenä Hilipalle:
— Enpä osannut poika poloinen aavistaa, että näkisin elämässäni näin paljon väkeä koolla! Mistä kaikki lienevätkään?