Varhain aamupimeällä he lähtivät Pankajärven Vannilasta, ajelevat koko päivän suoraan rajalle päin vetävää talvitietä ja ennättävät illan pimetessä Ohtavaaran salopirttiin, joka oli jo melkein valtakuntien rajalla.
Ohtavaaran salolla kävivät Pankajärven miehet joskus kaatamassa kaskia ja talvisinkin elosti siellä yksinäisessä salopirtissä säännöllisesti joku Pankajärven mies. Siellä säilytettiin näet varastossa Vienan suolaa, välistä muitakin rajantakaisia tavaroita, kun ei niitä nykyisen ahdingon aikana uskallettu tuoda suurempaa määrää kerrallaan omaan kotikylään.
Tällä kertaa oli salopirtin asukkaana Jehki Maurosen veli, yksinäinen Miitrei ukko, jo kahdeksiinkymmeniin ennättänyt tietäjä ja virsiniekka. Yön aikana soitteli Miitrei kanneltaan ja teki ahkerasti taikojaan, jotta Vienan kävijäin markkinamatka hyvin luonnistaisi, jotta kaikki katehien panemat poikenluomat menisivät mitättömiksi.
Saatuaan kuulla matkamiehiltä Simanan pirtin palosta ja Hilipan kostosta tihutyön tekijälle, kysyi ukko Miitrei terhakasti:
— Liekö sinne jäälle kylmennyt se musta ruotsi, vai jäiköhän elämään?
Miehet eivät varmaan tienneet, elikö ruotsi vielä. Hengissä oli hänet kyllä löydetty jäältä, mutta kovin heikkona, jo melkein kangistuneena. Epätietoista oli miehen virkoaminen mokoman suoneniskun jälkeen.
Ukko Miitrei pudistelee päätään ja pakisee huolestuneena:
— Jo teit, Hilippa poikaseni, keskentekoista työtä, kun jätit henkiherjan mustan ruotsin ruumiiseen. Olisi pitänyt katsoa hänen silmiään ja jos ei näkynyt niissä kuolinkelmua, niin toistamiseen olisi pitänyt iskeä!
— Emäkehno hänen silmiään rupesi katsomaan! nauraa Hilippa. — Arvelin maksaneeni tihutyön riittävällä mitalla ja sinne jätin taakseni vilkaisematta!
— Paha seikka, ylen paha seikka! mutisee vanha tietoniekka. Siitä jos vielä virkoaa musta ruotsi, niin varo itseäsi, Hilippa poikaseni!