Aluksi oli Brita aika lailla hämmästynyt Hilipan saapumista. Ensin hän luulikin Hilipan kolkutusta tuulen kolisteluksi, ja kun sitten Hilippa vettä valuvana ja uhkean terveenä työntyi hänen pirttiinsä, joutui Brita melkein neuvottomaksi. Tuskin hän kykeni paljonkaan auttamaan Hilippaa valon sytyttämisessä ja muutenkin hän taisi käyttäytyä hullusti, huolehti tarpeettoman paljon Hilipan vettä valuvien päällysvaatteiden kuivaan ripustamisesta, ja siinä se sattui sitten, että Hilippa kaappasi hänet syliinsä sellaisena kuin hän oli, yöpukimissaan, aivan hävettävän vähäisissä pukimissa ja runsas tukkansa melkein hajallaan. Mutta Hilippa uhkui niin syntisen voimakasta terveyttä ja sepä se saikin Britan hiukan sekomaan tehtävissään.
Pian hän sentään tointui ensi hetken hämmingistä ja irrottautui pontevasti, ylen päättäväistä tarmoa osoittaen Hilipan syleilystä. Hän pujahti korkeaan vuoteeseen ja sinne päästyään hän kasasi ympärilleen peitteitä ja tyynyjä, aivan kuin linnoitukseksi, lujaksi suojavarustukseksi. Ja Hilippa sai jäädä varustuksen ulkopuolelle, hän sai tyytyä istumaan rahilla Britan vuoteen vieressä.
Ja tänne hyvään turvaan päästyään Brita muisti, että oikeastaan hänen pitikin olla suutuksissaan Hilipalle. Hän oli kesän ja syksyn kuluessa ajatellut niin paljon Hilipan asioita, eikä tämä vintiö koko aikana antanut vähäisintäkään elonmerkkiä itsestään. Tai oikeastaan oli Hilippa antanut elonmerkkejä liiaksikin, mutta ei hänelle, Britalle, ja tämä loukkasi ja haavoitti syvästi Britan sydäntä. Hilippa olisi ansainnut hyvinkin ankaran rangaistuksen, minkä rangaistuksen hyvänsä, kun tuotti ystävilleen niin paljon unettomia öitä.
Britalla oli tänä syksynä ollut muitakin huolia. Hänen äitinsä, Helga rouva, oli ruvennut sairastelemaan ja muutenkin oli äiti niin kovin onneton, kun isä piti julkeasti yhteyttä milloin minkin naikkosen kanssa. Niitä tuli jo heidän kotiinsakin ja Helga rouvan ja Britan ja Britan pienempien sisarien piti sietää tätä häpeää ja nöyryytystä.
Siinä oli jo surujen syitä tarpeeksi ja siihen tuli vielä tämä nuoren karjalaisen asia. Isä oli mennyt Kajaaniin ja Brita pelkäsi, että nyt isä koetti hyvällä tai pahalla saada tänne Lieksaan rakuunoita, joista hän oli jo kokonaisen vuoden yhtenään puhunut ja unelmoinut. Ja sitten alkaisi taistelu, säälimätön taistelu, jossa kävisi Pankajärven miesten huonosti. Ja yhtäkaikki välitti nuori karjalainen niin vähän ainoista ystävistään, antoi näiden murehtia ja kyynelöidä ja kulki itse noin syntisen reippaana ja huolettomana.
Oikeastaan oli aivan liikaa, että hän nyt oli avannut ovensa Hilipalle, mutta siihenpä saikin lempeys ja hellämielisyys loppua. Lämmitelköön nyt Hilippa hetkisen kohmettuneita jäseniään ja sillä aikaa hän pitää Hilipalle ankaran parannussaarnan, jonka hän silloin kauniina kesäyönä jätti pitämättä. Eikä nyt säästettäisikään sanoja, Brita tunsi sydämensä niin täydeksi, että Hilipan korvat kyllä kuumenisivat häntä kuunnellessa.
Sade rapisee ulkona ja myrsky ulvoo ja tohisee nurkissa, mutta Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä. Ja Brita on aloittanut puhumisensa, hän on päättänyt ohjata Hilipan oikealle tielle, tosin myöhään, mutta Brita arveli, että parempi tehdä myöhäänkin tarmokas yritys Hilipan pelastamiseksi kuin antaa hänen päänään joutua tuhoon ja turmioon.
Brita puhuu ja puhuu ja hän osasi nyt jo sovittaa sanansa niin taitavasti, etteivät ne haavoittaneet Hilipan mieltä. Brita oli niin paljon mietiskellyt karjalaisrahvaan oloja, kyllä hän osasi niistä nyt jo puhua paljon paremmin kuin silloin ensi kerran Hilipan tavatessaan. Silloin oli Hilippa keskeyttänyt hänet, mutta nyt kuunteli Hilippa hänen sanojaan tarkkaavaisena, ylen tarkkaavaisena.
Ja vaikka Brita olikin päättänyt pitää Hilipalle ankaran nuhdesaarnan, niin taisi kuin taisikin Britan ääneen tulla niin paljon lämpöä, että tuo äänen värinä aivan lumosi Hilipan; hän vallan unohti vastaanväittämisen silloinkin, kun ehkä olisi ollut väittämisen syytä.
Brita kuvaili karjalaisrahvaan monia kärsimyksiä Ruotsin vallan aikana ja todisteli Hilipalle, että karjalaisten omien johtomiesten velvollisuutena olisi ollut puolustaa heikompien kanssaveljiensä asiaa. Tietysti Ruotsin valtakunnan lainkin olisi pitänyt suojella karjalaisia, mutta kun lain valvojat paljon useammin polkivat kuin suojelivat karjalaisrahvasta, niin olisi edes tämän rahvaan omien parhaimpien miesten pitänyt olla uskollisia omalle heimolleen.