No, ehkä he luulivat olevansakin uskollisia, mutta he tekivät enemmän vahinkoa kuin hyötyä karjalaisten asialle. Vai luuliko Hilippa sen koituvan hyödyksi heimolleen, kun karjalaisten parhaat miehet täällä Lieksan kylässä ja Pankajärvellä ja muuallakin asettuivat uhkamielisinä Ruotsin lain ulkopuolelle, aivan kuin se laki ei olisi ollutkaan heitä varten? Omaa etuansa tavoitellen he kulkivat salakaupoilla ja mikäpä oli siitä seurauksena? Pian hän sen sanoi, mikä oli seurauksena. Ahneudessaan heikäläiset, ruotsit, tietysti ostivat varsin kärkkäästi karjalaisten kauppaamia, rajantakaisia tavaroita. Olipa moni heikäläinen edessäpäin olevinaan karjalaisten ystäväkin, mutta takanapäin puhuttiin näistä ystävistä halveksivasti, nimiteltiin heitä salasaksoiksi, »ryssän kaupan» kävijöiksi ja miksi lienee nimiteltykään. Kohottiko tämä kenties karjalaisten johtomiesten arvoa? Kyllä Hilipan piti ymmärtää, kohottiko se heidän arvoaan kenenkään silmissä. Isä piti heitä melkein lainsuojattomina ja niin pitivät heitä Brahean porvarit ja hyvin monet muutkin tällä pokostalla. Ja sen mukaista oli sitten koko karjalaisrahvaan kohtelu; kun johtomiehet olivat tuollaisia, halveksittuja, niin mitäpä muistakaan säälimään!
Hilippa kuunteli hämmästyneenä Britan sanoja. Ei hän todellakaan ollut konsanaan ajatellut, että hänen suolamatkansa lisäisivät ympäri pokostan karjalaisrahvaan kärsimyksiä, mutta niinpä nyt Brita hänelle todisteli.
— Eikö tämä ole arvotonta sinulle? ja harmi värisytti Britan ääntä. — Onko sinulla sydäntä lisätä yhtenään toisten huolia ja kärsimyksiä? Kerran sinä, Hilippa, avasit minun silmäni… muistatko tuon ensi tapaamisemme Mafilon vieraspirtissä? Siellä sinä puhuit minulle niin leimuavia sanoja meikäläisten tekemistä vääryyksistä ja siitä alkaen olen minä näitä asioita mietiskellyt. Enkä minä koskaan tahdo kieltää meikäläisten vääryyksiä, vaan olettepa tekin osaltanne niihin syypäitä… sinäkin, Hilippa, olet niihin syypää! Ja sinusta minä tahdoin uskoa parempaa! Sinä olet niin väkevä ja uljas, väkevin ja uljain mies heimosi keskuudessa ja miten paljon sinä voisitkaan helpottaa karjalaisraukkojen ahdinkotilaa… oman heimosi ahdinkoa! Miksi et sitä tee? Miksi et valitse itsellesi arvokkaampaa elämänuraa, jolla voisit kohota meikäläisten… ruotsien rinnalle?
Ja niin innostuu Brita kuvailemaan, miten hän silloin voisi tehdä paljon hyvää karjalaisille kanssaveljilleen. Kaikki ruotsit, heikäläiset, häntä kunnioittaisivat… yksin isäkin häntä kunnioittaisi! Ja silloin hänen sanojaan kuunneltaisiin, kun hän nousisi puolustamaan karjalaisten asiaa… moni vääryys jäisi tekemättä… moni karjalainen saisi pitää viljelmänsä, joita hänen ahnas naapurinsa tavoitteli omikseen!
Kauan puhui Brita. Hänen hienoja, kalvakoita kasvojaan värjäsi kaunis rusoitus, hänen pieni, tarmokas leukansa vavahteli sisäisestä kiihtymyksestä ja hänen suuriin silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste.
Hän oli tällä hetkellä unohtanut olevansa Brita Henrikintytär, hän oli vain nuori nainen, nainen täynnä palavaa hehkua ja intohimoa, ja hän kutoi nyt ensimmäisiä lujia kahleitaan kesyttääkseen miehen, väkevän ja yltiöpään miehen, tasoittaakseen tämän miehen askeleet, hillitäkseen hänen villin voimansa ja ohjatakseen tätä voimaa oman tahtonsa mukaan.
Ja lumottuna kuunteli Hilippa hänen sanojaan, tuo terveyttä uhkuva, huimapää Hilippa. Ei juolahtanut enää Hilipan mieleen vastaan väittäminen, ei, hän näki jo tulevaisuutensa uutena, Britan kuvailemana ja näki jo Britan itsensäkin eroamattomasti tähän tulevaisuuden kuvaan kietoutuneena.
Sade rapisi ulkona ja tuuli vongahteli nurkissa, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä oli kodikasta ja lämmintä. Hiiloksen hehku oli jo sammunut, mutta kynttilät valaisivat huonetta juuri ja juuri sen verran, että nuo kaksi nuorta ihmistä näkivät toistensa silmien loisteen. Enemmän heidän ei tarvinnut nähdäkään, heidän ääntensä värinä kertoi kaiken muun.
Tarpeettomia olivat Britan ympärilleen kasaamat varustukset, peitteet ja tyynyt. Hilippa oli jo siksi paljon kesytetty, että Brita olisi voinut aivan hyvin hajoittaa nuo varustuksensa.
Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt ennen kuin Hilipan lähtiessä. Hän oli luvannut, että Hilippa saisi pian toistamiseen tulla hänen luokseen ja sitten hän nousi tyynyjensä ja peitteidensä sotkusta ja läksi saattamaan Hilippaa. Hän meni Hilipan mukana pimeään sintsiin asti ja siellä hän äkkiä tarttui Hilipan kaulaan ja painoi Hilipan huulille pitkän, polttavan suudelman.