Brita ei sanonut, miten korkealle hän toivoi Hilipan kohoavan, mutta hänen loistavat silmänsä kyllä kavalsivat monta kunnianhimoista unelmaa.
Mutta äkkiä näytti Hilippa muistavan jonkin asian. Hän pakisi pehmeästi, ylen pehmeästi, mutta vakavasti:
— Tiedätkö, Brita, minkä vuoksi tuo nuori luutnantti on otettu teille asumaan ja elämään… minkä vuoksi?
Brita katsoi häneen kummissaan: Ei, sitä hän ei tiennyt ja liekö tuossa ollutkaan mitään sen suurempaa salaisuutta… kaupunkisaarella ei kai ollut luutnantti Marcukselle sopivata asuntoa.
Hilippa pudisti päätään: Olipas, kaupunkisaarella oli asunto… toinen niistä uusista rakennuksista oli varattu rakuunain päällikön asunnoksi, vaan se oli nyt tyhjänä! Kyllä hän tiesi nämä asiat, vaikkapa häntä ei nähtykään täällä päiväiseen aikaan. Ja tiesi hän senkin, minkä vuoksi nuori kreivillinen luutnantti asui herra Henrikin virkatalossa.
— Taattosi mielii naittaa sinut tuolle miehelle! — Hilipan ääni oli edelleen pehmeä, mutta hänen silmissään välähti. — Niin, armas Brita, hän aikoo naittaa teidät… kenties jo tänä talvena… ennen kuin minä saan pirttini valmiiksi! Ja kyennetkö sinä, armas Brita … kyennetkö sinä vastustamaan taattosi aikeita?
Pelästyneenä, melkein kauhistuen tuijotti Brita Hilippaan. Hän huomasi nyt vasta, miten oikeassa Hilippa oli, miten tarkoin Hilippa oli vainunnut hänen isänsä aikeet. Ei ollut varmaan sattuma, että nuori kreivillinen luutnantti oli otettu heille asumaan… siinä oli kuin olikin ansa… ansa hänelle!
Mutta hänpä aikoi repiä tuon ansan siekaleiksi, jo etukäteen hän tekisi tyhjäksi isänsä ovelat aikeet! Häntä ei naitettaisi kreivilliselle luutnantille, sillä hän tahtoi kuulua toiselle miehelle, hän tahtoi kuulua Hilipalle!
Ja Hilippa oli jo tehnyt hänen vuokseen suuren uhrauksen… montakin suurta uhrausta oli Hilippa jo tehnyt! Hilippa oli valmis luopumaan kaikesta entisestä… omasta uskonnostaankin oli Hilippa valmis luopumaan hänen vuokseen! Ja hänkö nyt lähettäisi Hilipan epävarmuuteen… kiduttavaan, raatelevaan epävarmuuteen pitkäksi aikaa… kenties kevääseen asti! Ei, hänen piti myös tehdä uhrauksensa ja antaa varmuus Hilipalle… täydellinen varmuus, että hän kuuluisi yksistään Hilipalle… ei kenellekään toiselle!
Neitseellinen häveliäisyyden puna väräjöi Britan poskilla ja kyyneleitä kohosi hänen silmiinsä. Suuria, kimmeltäviä kyyneleitä näkyi hänen silmissään ja niitä vieri hänen poskilleenko, kun hän ojensi vapisevat kätensä Hilippaa kohden, tarttui Hilipan kaulaan ja veti hänet puoleensa, sopersi hänen korvaansa palavia, kiihkeitä sanoja.