— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan hallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste! Vai minua rupeatte puijaamaan!
Jokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä se pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni hänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti päin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren karjalaismiehen kanssa.
— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän hampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven salasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun kanssani!
Rajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi pitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen isku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.
— Siinä sinulle tuttavuutta, karjalaiskoiran sikiö!
Maailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen hän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra Henrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän tällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä. Syntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra Henrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren alaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa alleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.
Samalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja puuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut jäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana veronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan karjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta kiihtyneen miesjoukon keskelle.
— Mitä täällä on tapahtunut… isä? huohotti hän hengästyneenä.
Yllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra Henrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan muistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä ympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.
Nähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan jäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra Henrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen, mutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta julkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui kuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein majesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä nuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut jaloilleen ja ärisi tyttärelleen: