— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti kotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!
— Minä menen kyllä kotiin, mutta sitä ennen tahdon tietää, minkä vuoksi sinun kimppuusi äsken hyökättiin?
— Tuossa näet syyn, minkä vuoksi hyökättiin taattosi kimppuun!
Hilippa se näin virkahti ivallisesti ja näytti kädessään olevan ruoskan varrella seinävierellä makaavaa miestä, joka ei vieläkään näyttänyt elonmerkkejä. Brita neito säikähti.
— Hyvä jumala, eihän isä vain ole…?
— En luule hänen kuolleen, ei meistä karjalaiskoirista niin hevillä saada henkeä lähtemään. Ja kun minä ennätin väliin, niin jos lienee jäänyt Timo poloiseen elämän kipinä lepattamaan!
Herra Henrikkiä raivostutti tyttärensä sekaantuminen tähän asiaan. Hän olisi kernaasti toimittanut nuoren karjalaisen kahleisiin, mutta tuossa makasi toinen hänen uhrinsa Britan nähtävänä. Hän oli kuin olikin mennyt äsken liian pitkälle, hiukan liian pitkälle, ja kaiken lisäksi alkoi käräjähuoneen puoleltakin kuulua melua. Liukas rättäri oli kahakan alussa livahtanut sinne hakemaan apua ja nyt rupesi sieltä suoltumaan miehiä pihamaalle.
Lopuksi ilmestyi rappusille paksuniskainen voutikin, ja silloin herra Henrikki menetti kaiken harkintakykynsä. Hän tarttui tyttärensä käsivarteen ja yritti puoliväkisin viedä tämän pois veronkantopaikalta, mutta Brita oli välistä yhtä itsepäinen kuin isänsäkin. Hän ei lähtenytkään ilman muuta, vaan sopersi hätääntyneenä:
— Isä, älä ole sydämetön, anna minun virvoitella tuo miespoloinen henkiin!
Ja riistäytyen isänsä käsistä vapaaksi hän meni seinävierustalla retkottavan karjalaisen luo. Vapisevin käsin hän avasi tämän turkin ja kun sai ruoskan kirjaamat kasvot näkyviin, ryhtyi hän hieromaan niitä lumella saadakseen pökertyneen miehen tointumaan.