Vouti pauhasi aikansa käräjähuoneen rappusilla, mutta kun ei saanut sen parempaa selvyyttä kahakan menosta, painui hän karjalaiskoiria sadatellen takaisin käräjätupaan.
Herra Henrikin veroluettelo oli pudonnut lumeen ja sitä oli siinä tallattukin. Rättäri Sipo sen vihdoin löysi ja rupesi touhuamaan veronkannon jatkamista, mutta silloin juoksi joku ilmoittamaan, että jäältä näkyivät jo olevan tulossa käräjäherrojen suuret kuomireet.
Tämä uutinen sai unohtumaan kaiken muun, herra Henrikki komensi rättärin yksinään jatkamaan veroviljojen mittaamista ja tuiskahti karjalaisille:
— Vain veronmaksajat saavat täällä seisoskella, muut laputtakoot hiiden kattilaan!
— Me olemme kaikki veronmaksajia! kuului nuoren Hilipan jyrkkä vastaus.
Hän piteli yhä herra Henrikin ruoskaa kädessään. Herra Henrikki sinkosi häneen leimuavan katseen ja pyörähti kantapäillään lähteäkseen käräjätupaan, mutta silloin pidätti hänet jälleen Hilipan ivahuuto:
— Unohdat arvosi tunnusmerkin! Pistähän tämä takaisin vyöhösi, konsa menet kumartamaan käräjäherroille!
Hän viskasi ruoskan herra Henrikin jalkoihin.
Vavahdus kävi miesjoukon läpi, monen olisi tehnyt mieli säestää nuoren Hilipan ivailua, mutta herra Henrikin muoto sai kerkeät kielet kangistumaan. Hitaasti kumartui herra Henrikki ottamaan maasta ruoskaansa, silmäsi sitten äänetöntä miesjoukkoa ja virkahti vihdoin, melkein lempeällä äänellä:
— Teit oikein, kun annoit takaisin arvoni ja valtani tunnusmerkin!
Muuten olisin kai ollut pakotettu noutamaan tämän Pankajärveltä asti!