Jo samana päivänä alkoikin kiivas matkavarustusten tekeminen ja sitä jatkuu sitten monta päivää. Herra Henrikki juoksee yhtenään virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä ja rätisevä syökäri puikkelehtii kuin vikkelä rotta joka paikassa. Rakuunoiden hevosia kengitetään, satuloita korjataan ja musketteja puhdistetaan. Ja Brahean porvaritkin, herra Henrikin uskollisimmat kannattajat, touhuavat lähtövalmistuksissa. Porvari Mooses, tuleva raatimies, aikoo lähteä mukaan ja samoin porvari Mathias, puolikuuro suolakauppias. Ja ennen kaikkea seppä ja asemestari Jyrki Lehikoinen. Hiessä päin hän takoo uusia, ilkeästi kalisevia kahleita, ja niitä tarvittiinkin herra Henrikin arvion mukaan sievoinen röykkiö.
Jyrki sepän velikin, liukas vakoilija, on ilmestynyt lähtötouhuun ja hänellä on mukanaan vääräsäärinen renkinsä ja koko perheensä, kaksi suurta mustalaiskuormaa väkeä ja tavaraa. Herra Henrikki aikoi viedä heidät takaisin Pankajärvelle, asettaa heidät toistamiseen uudispaikalleen ja saatiinpa nähdä, uskaltaisivatko karjalaisveijarit vielä kajota heihin sormellaankaan. Pankajärven Kreivin kaupunkiperukalle piti tästä puoleen tulla toisen lain ja toisen järjestyksen; Ruotsin ankara, rautainen laki pantaisiin siellä nyt säälimättä voimaan!
Britakin huomasi pian näistä suurellisista varusteluista, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli nyt tekeillä. Hän rupesi urkkimaan luutnantti Marcukselta ja tämä kertoikin muutamalla sanalla, minne oltiin lähdössä.
No, oikeastaan oli Brita jo aavistanutkin, että tällainen matka tulisi tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin. Hän oli kuitenkin toivonut, että se lykkäytyisi vielä vähän aikaa, kevätpuoleen. Nyt se joutui perin sopimattomaan aikaan, hän ei ollut edes varma, oliko Hilippa jo ennättänyt lähteä viimeiselle Vienan matkalleen. Ja vaikkapa Hilippa olisi jo lähtenytkin, niin sopimaton oli aika sittenkin, perin sopimaton.
Niin, isän matkan olisi pitänyt myöhästyä siksi, kunnes Hilippa olisi ennättänyt kotiutua viimeiseltä kauppamatkaltaan. Silloin olisi Hilippa viipymättä kääntynyt heikäläisten uskoon ja sillä kertaa olisivat myös isän kostoaikeet itsestään rauenneet, ei olisi enää tullut kysymykseenkään tällainen vainomatka. Siitä olisivat he kyllä pitäneet huolen, hän ja Hilippa, ja he olisivat luultavasti saaneet puolelleen Lauri papinkin… isää hillitsemään ja sovintoa rakentamaan!
Nyt ei hänellä ollut ketään apuna, eikä Brita kuitenkaan menettänyt toivoaan. Kun ei ollut ketään auttajia, täytyi hänen yksinään nousta isäänsä vastaan ja ehkäistä isän kostoretki. Niin, hänen täytyi se tehdä millä keinolla hyvänsä, isä ei nyt saanut lähteä Pankajärven salolle särkemään hänen suunnitelmiaan… ei saanut lähteä!
Brita oli viime päivinä tuntenut olonsa niin tuiki omituiseksi. Hän oli levoton ja hermostunut, hänen sisuksiaan käänsi ja väänsi kumma etominen, hän tuskin saattoi syödä ainoatakaan eineen palaa ja usein hän hyrähti itkuun tietämättä itsekään kyyneltensä syytä.
Brita kyllä aavisti, mistä tämä hänen outo olonsa aiheutui, hän oli sen verran kuullut näistä asioista vanhemmilta naisilta. Hän tiesi elävänsä äitiyden ensi asteita… hän oli tulossa raskaaksi Hilipalle! Tämä tietoisuus lujittui päivä päivältä ja sitä mukaa myös syvä ja ennen aavistamaton onnen tunne valtasi hänen mielensä… koko hänen olentonsa. Hän oli nyt Hilipan oma, peruuttamatta, ja tämä tietoisuus antoi hänelle paljon, se antoi hänelle aivan rajattomat voimat. Hilipan asia… kaikkien karjalaisten asia oli nyt hänelle pyhä asia, lujalla sinetillä oli nyt hänen kohtalonsa sidottu karjalaisrahvaan kohtaloon ja vapisematta hänen täytyi astua isänsä eteen puhumaan Hilipan ja kaikkien karjalaisten asian puolesta.
No, ehkä Brita sentään hiukan vapisi lähtiessään isänsä virkahuoneeseen. Vapisi hän kenties hiukan, mutta pelkoa ei tuo vapiseminen ollut, se oli vain sisäistä kiihtymystä. Ja rohkeasti hän kulki pihamaan yli, rohkeasti hän avasi isänsä virkahuoneen oven.
* * * * *