Huoneessa oli koolla suuri joukko miehiä. Siellä olivat nuori kreivillinen luutnantti ja viskaali Pentti, siellä olivat porvari Mooses ja porvari Mathias ja Jyrki seppä ja Jyrki sepän veli, liukas Markus Lehikoinen. Näköjään siellä pidettiin jonkinlaista sotaneuvottelua, herra Henrikki oli enimmän äänessä ja häntä säesti yhtenään syökärin kuiva rätiseminen.
Brita ei olisi voinut tulla vähemmän sopivaan aikaan, mutta Brita oli nyt siinä mielentilassa, ettei hän aikonut peräytyä. Hän näki suuntautuvan itseensä kummastuneita katseita, hän kuuli jo isänsä örisevän tuimistuneena tästä häiriöstä, mutta hän ei välittänyt mistään. Hän sanoi tulleensa puhumaan karjalaisten asiasta… juuri tästä vainomatkasta, jota täällä nyt valmisteltiin!
Ei, hän ei aikonut lähteä tiehensä, isän oli aivan turhaa kehoitella häntä lähtemään! Mieluummin hän olisi kyllä puhunut isälle kahdenkesken, mutta kun se näkyi olevan mahdotonta, niin sanoi hän sanottavansa kaikkien kuullen… totta kai täällä virkahuoneessa sai jokainen toimittaa asiansa!
Ja niin alkoi Britan huulilta tulvata sanoja virtanaan. Hän kyseli, eikö ollut sulaa mielettömyyttä lähteä tällaisin varustuksin aseettomia ihmisiä vastaan, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä oikea sotaretki vihollismaahan? Vai eikö karjalaisrahvasta oltu jo tarpeeksi ahdistettu ja vainottu tällä pokostalla? Eikö heitä oltu jo tungettu kokonaan pois Nurmeksen puolelta ja eivätkö luterinuskoiset jo muuallakin ryöstäneet häikäilemättä karjalaisrahvaan elinmaita? Eikö siinä ollut jo tarpeeksi väkivaltaa ja rikoksia? Johan laamannikin oli monasti neuvonut käräjillä sovintoon ja lempeyteen! Ja varmasti oli myös tämän pokostan ylevämielisen omistajan, jalon kreivi Pietarin tahto ja toivomus, että täällä elettäisiin rauhassa ja sovinnossa eikä enää karjalaisrahvasta ahdistettaisi, ei ainakaan aseellisella voimalla, niin kuin ahdistetaan valtakunnan vihollisia!
Näin puhui Brita ja hänen sanoissaan oli kyllä voimaa. Hänen värisevä, mutta kirkas äänensä tehosi kuin tehosikin noihin paatuneisiin miehiin ja ehkäpä heihin tehosi Britan katsekin, Britan suurten silmien oudosti loistava katse. Se lannisti monen huoneessa olijan luonnon, perin hämmästyneinä ja hämillään nuo ahneet ja itsekylläiset miehet kyräilivät salavihkaa toisiaan. Nuori luutnantti Marcus tunsi itsensä melkein rikolliseksi Britan edessä ja oli valmis antamaan palttua koko tälle mielettömälle yritykselle.
Vain syökäri pureskeli huuliaan ja näytti joka hetki pyrkivän räsähtämään. Ja Britan isä, herra Henrikki harppaili jo kiihtyneenä edestakaisin huoneessa ja hoki ivallisesti:
– Oletko mieletön, Brita lapseni, ihan mieletön? Missä sinun silmäsi ja korvasi ovat olleet, kun et ole nähnyt ja kuullut mitä täällä on tapahtunut viime aikoina?
Sinä höpiset vanhoja asioita, joutavia jaarituksia muka karjalaisten ahdistamisesta, mutta et ollenkaan huomaa, mitä nämä ahdistetut karjalaiset tekevät ympärilläsi!
— Kyllä minä sen huomaan! tenää Brita vastaan yhä enemmän kiihtyen. — Minä tiedän aivan tarkoin mitä karjalaiset ovat tehneet… tiedän kaikki karjalaisten rikoksetkin, joista sinä, rakas isä, ja tämä viskaali ja nämä Brahean porvarit heitä syytätte. Vaan oletteko ajatelleet, mikä on saattanut karjalaiset näihin rikoksiin? Oletko sinä isä milloinkaan kohdellut karjalaisia muina kuin hylkiöinä? Onko kukaan teistä milloinkaan kohdellut karjalaisia tasaveroisina Ruotsin lain edessä? Ei, te ette tunnusta karjalaisrahvaalle tasaveroisuutta ja kuitenkin teidän mielestänne pitäisi karjalaisten kunnioittaa Ruotsin lakia! Se on väärin, teidän pitäisi kerran väkivallan ja töykeyden sijasta turvautua lempeyteen ja sovitteluihin ja saisittepa nähdä, että karjalaisistakin tulisi pian hyviä ja luotettavia ihmisiä… luotettavia Ruotsin lain edessäkin! Karjalaiset luopuisivat silloin niistäkin rikoksista, joista nyt hankkiudutte heitä rankaisemaan!
Outoa oli Britan puhe sovinnosta ja lempeydestä näille miehille. Toiset sentään kuuntelivat äänettöminä ja hämilläänkin hänen sanojaan, mutta herra Henrikki ja syökäri ratkesivat nyt ivanauruun ja syökäri papatti apinan tavoin: