— Ja milloin sinä olet hänet viimeksi tavannut?
— Äskeisten markkinoiden aikana!
Miesjoukko hätkähti tätä uskomatonta tietoa, mutta herra Henrikki jatkoi kyselyään.
— Hän kävi siis täällä Lieksassa… kävi täällä markkinoiden aikana?
— Kävi… hän tuli tapaamaan minua… samana yönä, kun te vaanitte hänen henkeään! Hän ei muuten ollut markkinoilla… ei ainoakaan Pankajärven miehistä ollut markkinoilla… Hilippa Vanninen oli sen saanut aikaan! Hän yksinään tuli… hiihti minua tapaamaan ja silloin hän kertoi minulle käynnistään Lauri papin luona… näytti minulle Lauri papilta saamiaan kirjoja!
Tämän kuulustelun aikana tuskin huoneessa hengitettiin. Herra Henrikki kyseli matalalla äänellä ja Britan vastaukset tulivat hiljaa, mutta häkeltämättä ja selvinä.
Brita ei hievahtanut paikaltaan, hentona ja kalpeana hän seisoi isänsä edessä. Ja herra Henrikki näytti yhtäkkiä tuntevan liikunnon tarvetta voidakseen jatkaa kuulusteluaan. Hän käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa, hän haukkoi henkeään, tapaili sanojaan ja pysähtyi jälleen tyttärensä eteen.
— Brita, sinä olet… sinä olet…!
— Niin, isä rakas, minä olen tavannut monasti nuoren Hilippa Vannisen… minä hänet olen saanut ajattelemaankin elämästään toisin kuin aikaisemmin. Hilippa on minulle ja Lauri papille luvannut luopua kaupoilla kulkemisesta… jättää tämän kaupungin porvarit rauhaan. Ja minä tiedän Hilipan pitävän lupauksensa… tiedän sen varmasti!
Nyt ei herra Henrikki enää jaksanut kuunnella kauempaa. Hän räjähti, suorastaan räjähti.