— Mainiota, erinomaista! Miten kerrassaan erinomaista! Minun tyttäreni… minun oma, lihallinen tyttäreni pitää salaista kanssakäymistä tuon nuoren karjalaisveijarin kanssa! Tuo kelmi juoksee vuoron perään Lauri papin ja tyttäreni luona… panee kumpaisenkin pään pyörälle! Tuo veijari tekee pyhiä lupauksia… vannoo valoja! Ja samaan aikaan hän yhä laajentaa entistä toimintaansa … hän uskottelee jättävänsä Lieksan markkinat rauhaan ja järjestää Pankajärvelle omat riistamarkkinat! Ja Lauri pappi, se hölmö, ja minun tyttäreni, toinen hölmö, uskovat tuon kelmin ja veijarin lupauksiin… uskovat järkkymättä! Onko kuultu tai nähty mainiompaa narripeliä!
Hän puhkesi niin mielettömään naurunhohotukseen, että akkunalasit seinillä näyttivät hyppelevän. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja hyökkäsi jälleen tyttärensä eteen.
— Tuo karjalainen on antanut sinulle lupauksia! ja hänen äänensä oli nyt jo jyrisevän ankara. — Tuo kelmi on vannonut sinulle valoja ja kenties sinäkin, Brita tyttäreni… kenties sinäkin olet vannonut hänelle valoja … tehnyt lupauksia ja vakuutuksia?
Sanat tulivat sysäyksittäin herra Henrikin hampaiden raosta. Ja Brita vastasi vavahtamatta:
— Olen, rakas isä, minä olen tehnyt hänelle lupauksen… olen luvannut häntä tukea ja auttaa uudella elämäntiellään!
— Ja etkö ole luvannut hänelle muuta… etkö ole mennyt sen pitemmälle?
— Minä olen lupautunut hänen omakseen… olen jo hänen omansa!
— Mitä sinä sillä tarkoitat, että… olet jo hänen omansa?
Britan kalpeille kasvoille kohosi väriä. Hitaasti, mutta varmasti ne värjäytyivät hiusmartoa myöten.
— Tiedäthän isä… mitä sillä tarkoitetaan! kuului hänen nytkähteleviltä huuliltaan. — Tiedäthän kysymättä… mitä nainen tarkoittaa sanoessaan olevansa jonkun miehen oma!