Lari poikanen oli taattonsa kieltoa kuuntelematta lähtenyt kevyellä ahkiolla lennättämään metsän peittoon näitä vaarallisia tavaroita, mutta ruotsit tietysti keksivät ranta-aittojen luota korpeen vetävän ahkion jäljen, ajoivat takaa ja tavoittivat metsässä pakenijan.
Sinne oli uupunut Lari poikanen, se musta ruotsi, Simanan pirtin polttaja, oli keihästänyt hänet hengettömäksi.
— Ka mistäpä tiesitte, että musta ruotsi keihästi Lari veljyeni? kysyy
Hilippa matalalla äänellä.
— Siitä tiesimme, kun musta ruotsi kehui Kauro taatollemme, selvittää Arhipan nainen. — Taattoa taottiin jo kahleisiin ja siihen meni musta ruotsi näyttelemään veristä keihästään ja ilkasteli nyt hiukan maksaneensa vanhoja velkojaan.
— Ja kukapa sytytti talomme palamaan? jatkaa Hilippa kyselyään.
— Se samainen mies, se sama musta ruotsi sytytti… herra Henrikin käskystä! selvittää jälleen Arhipan nainen.
Ja edelleen hän kertoo Paraske maammon olleen vähällä jäädä sisään teljetyksi. Oli näet maammo ruotsien kiellosta välittämättä mennyt eläntäpirttiin pelastamaan kotijumalaisia, ja eikös tuo peto silloin salvannut sintsin ovea.
Eivät sentään toiset sallineet hänen tehdä tekostaan, pääsi maammo raukka pelastumaan kotijumalineen; mutta talon maidonantajat ja hevoset poltettiin suojiinsa. Keihäidensä varsilla hosuen olivat rakuunat ajaneet heidät tiehensä, kun he yrittivät niitäkin pelastamaan.
Vielä olivat ruotsit pois lähtiessään polttaneet Vannilan niemen pyhässä puistikossa olleen tsasounan, Pankajärven karjalaiskylän ikivanhan pyhätön.
Ja niin oli herra Henrikki vannonut pois lähtiessään, että kun hän toisen kerran saapuisi Pankajärvelle, niin silloin ei jätettäisi tässä kylässä ainoatakaan karjalaistaloa polttamatta. Hän tahtoi nähdä, eikö loppuisi salakauppa Pielisen ympäriltä, eivätkö Brahean porvarit vihdoinkin pääsisi rauhassa harjoittamaan Ruotsin lain mukaisia elinkeinojaan.