Hän odottaisi kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin tulisi toistamiseen Pankajärvelle. Hän odottaisi, saapuisivatko Vienan matkalla olevat veijarit vapaaehtoisesti hänen käsiinsä vastaamaan monista kolttosistaan. Jos saapuisivat vapaaehtoisesti, silloin ehkä muutamia syyttömiä vapautettaisiinkin. Jolleivät saapuisi, ei ketään vapautettaisi ja silloin hän tulisi toisen kerran Pankajärvelle. Ja silloin vaikenisi ikipäiviksi kukonlaulu Pankajärven karjalaiskylässä!
Tämä oli peloittava uhkaus. Eikä kuitenkaan kellään Vienan kävijöistä ollut halua lähteä vapaaehtoisesti herra Henrikin kynsiin. Kauro vanhus oli nimenomaan siitä varoittanutkin, vain pari sanaa hän oli saanut hyvästellessään kuiskatuksi Paraske muorin korvaan ja nämä sanat olivat olleet: »Hilippa pysyköön kaikin mokomin piilossa!» Samanlaiset terveiset oli Simanakin jättänyt Riiko pojalleen, ja luultavasti olivat toisetkin vankilaan viedyt olleet samaa mieltä.
Eipä siis näyttänyt houkuttelevalta lähtö ruotsien oikeuden käsiin. Neuvoteltiin puoleen ja toiseenkin ja vihdoin päätettiin lähteä kotikylään vakoilumatkalle.
Mieli paloi sentään kotona käymään, tervehtimään siellä eläviä omaisia… vaimoja, lapsia ja vanhuksia. Ja ehkäpä kotona olijat jo tietäisivät tarkempia viestejä vankina olevien kohtalostakin. Täällä Ohtavaaran pakolaispirtissä ei siitä tiedetty mitään, kun oli eletty aivan eristettyinä Pankajärvelle jääneistä.
Varovaisia sentään piti olla Pankajärvelle mennessä. Siellä oli se mokoma ruotsi, herra Henrikin jättämä vakoilija ja vaaniskeli kai heidän kotiutumistaan. Varmaan se luikari lähtisi oitis lennättämään viestiä Lieksaan, jos mentäisiin rehellisesti ja avoimesti. Niin jätettiin hevoset Ohtavaaran pakolaispirtille naisten hoidettaviksi ja yksitellen lähtivät miehet, jokainen omia syrjäteitään hiihdellen, painumaan Pankajärven kylää kohden.
Näin oli nyt mentävä kotiin… niin kuin vihollismaassa liikkuvien vakoojain tai niin kuin lainsuojattomien. Jokaisessa tien mutkassa pysähtelevät hiihtäjät tietä tarkastelemaan, jokaisen laajemman suon tai muun aukean laidassa he tähyilevät, näkyisikö vastapäisessä metsänrannaksessa vieraita vaaniskelijoita.
Hitaasti edistyy tällä tavoin yksinäisen hiihtelijän matkanteko. Ei hän ennätä yhtenä päivänä kotikyläänsä asti, vaan täytyy yöpyä synkeään korpeen nuotiotulen ääreen. Siinä nukkuu matkamies, sukset vierellään valmiina nopean lähdön varalta. Valpas on hänen unensa, risahdus vain kuuluu metsästä, talviaisen rapsahdus, pakkasen paukahdus ryteiköstä, ja silloin jo karkaa nuotion pitäjä jaloilleen kuulostelemaan.
Jalka jo itsestään sovittautuu suksen varpaalliseen, käsi jo kouristaa sompasauvan vartta. Jos vielä toinen epäilyttävä rapsahdus kuuluisi, niin silloin katoaisi kuulostelija suojaavan korven syliin.
Näin palaavat pitkämatkaiset kauppaveikot kotikyläänsä. Näin palaa ovela Jehki vaarikin ja yksin hiihdellessään hän aprikoi, kannattaisiko lähteä vapaaehtoisesti antautumaan herra Henrikin käsiin, ruotsien oikeuden käsiin.
Jehkin molemmat pojat olivat jääneet kotiin tänä talvena ja niin istuivat he nyt herra Henrikin vankeina. Kotiin olivat ruotsit jättäneet vain naisia ja hänen poikiensa lapsia ja hänen ikälopun veljensä Miitrein, vapisevan tietäjän ja virsiniekan.