Tosiaan, Hilippa oli ne kokonaan unohtanut! Hänellä oli ollut niin paljon muuta ja tärkeämpää ajattelemista … unohtuneet olivat mokomat juorut! Naurahtaen hän selittää serkku miehelleen, että niin oli asia, ylen vähän hän oli joutanut ajattelemaan Vienan matkalla kuulemiaan.
Mutta Riikon mielessä pyörivät yhä nuo Vienan matkan oudot kuulumiset. Hän kertoo Repolan miesten paluumatkalla monasti pakisseen näistä asioista, vaikka Hilipan kuullen olivatkin kartelleet pakinoitaan. Ja nyt sanoo Riiko itsekin jo ruvenneensa ajattelemaan niitä sotahuhuja, hänen mielestään alkoivat nämä kotipuolen olot näyttää sellaisilta, että saisipa melkein alkaa vaikka uusi vainon aika. Tuskin sekään olisi paljon surkeampaa kuin tämä herra Henrikin ahdistuksen alaisena eläminen.
Hilippa ei paljon puuttunut serkkumiehensä pakinoihin. Hän loikoo nuotion lämmössä ja mietiskelee, mitenkä hän paraimmin suoriutuisi tehtävästään. Hän tuskin kuulikaan, serkkumiehensä aprikoimisia, vaikka oli kuuntelevinaan ja välistä hymähtelikin niille.
Seuraavana päivänä aamuhämärissä he hiihtelevät Hilipan kotitalon raunioille, tarkastelevat siellä ensin muita paikkoja ja menevät sitten vanhaan kalmariiheen, jonne naiset pakomatkalle lähtiessään olivat vieneet Lari vainajan.
Siellä olikin Lari korkealle ahinlaudan päälle nostettuna, jotta hiiret eivät olisi päässeet nakertelemaan vainajaa. Hartaina tekevät serkukset ristinmerkkejä vainajan vierellä ja Hilippa tarkastelee uteliaana veljyensä kasvojen kuolinilmettä. Ei ollut tuossa ilmeessä mitään jälkeä tuskasta tai kuoleman kauhusta, uhmaa sisälsi vain tuo jyrkkä juonne vainajan vielä poikamaisen suun seudulla, kesytöntä uhmaa ja täysikypsän miehen sisua.
Hilippa melkein hätkähti tuota velivainajansa sisukasta ilmettä ja mieleensä tuli Arhipan naiselta kuulemansa kuvaus Lari veljyen viime hetkistä. Vanhin tyttärensä mukanaan oli Palagea hiihtänyt metsään Laria etsimään ja sieltä aukean Vehkasuon rannaksesta he olivat löytäneet poika raiskan. Oli viimeisillä voimillaan yrittänyt hiihtää kotiin, mutta kesken olivat voimat uupuneet ja viimeisillään oli jo lepattanut elonliekki heidän joutuessa paikalle. Sammuvin silmin oli Lari tuijottanut kotitalonsa palon kajastusta, ja kun oli saanut kuulla taattonsa ja kaikkien muiden kovasta kohtalosta, niin oli sopertanut Arhipan naiselle: »Sano Hilipalle, että kostaa… minun ja taaton… kaikkien puolesta!»
Siinä oli Lari veljyen testamentti… kostoa Lari vaati!
Riikolan oli tarkastellut nuorena uupuneen serkkumiehensä ilmettä ja virkahtaa nyt Hilipalle:
– Eipä näytä poika pyytäneen armoa vainolaiselta! – Eipä näytä siltä! hymähtää Hilippakin.
— Jopa onkin miehen näkö poikasella, jatkaa Riiko aprikoimistaan, — aika miehen näkö on. Jos tuo briha nyt eläisi, eiköhän vain lähtisi hiihtelemään Vienan maille… niistä sotahuhuista selkoa ottamaan!