Nyt Hilippa toden perästä hätkähti, mutta ei ollut kuulevinaan serkkumiehensä aprikoimia. Ehdotti vain, että Larin hautaaminen jätettäisiin huomiseen. Tänään he hiihtelisivät kumpainenkin omilla asioillaan ja läpäisivät toisensa huomisaamuna tässä riihen luona.
Sillä puheella he erosivat. Riiko lähti hiihtämään järven toiselta rannalta näkyvää kotinientään kohden ja Hilippa palasi vielä tuhotun kotitalonsa autiolle pihamaalle.
Siihen oli jo satanut aika paljon lunta, joka oli pehmeän vaipan tavoin peitellyt kaikki ruotsien mellastuksen jäljet. Lumessa kahlaillessaan satutti Hilippa jalkansa johonkin esineeseen, joka kohosi puoliksi esille hangen peitosta. Hilippa kumartui sitä tarkastelemaan ja sai käsiinsä keihään, jonka terässä oli vahvasti jäätynyttä hurmetta.
Hilippa tarkastelee keihästä ja silloin sukelsi äkkiä hänen muistoonsa niin ilmielävänä eräs tapahtuma, joka oli sattunut runsas vuosi sitten… tuolla järven toisella puolen, Simanan talon pihamaalla. Hän oli viskannut sinne pihamaalle verisen keihään kädestään ja oliko… oliko mahdollista, että hän nyt löysi sen samaisen keihään täältä… oman kotitalonsa raunioiden luota?
Todella tämä näytti aivan samalta keihäältä, mutta tiesihän Hilippa hyvin, ettei tämä ollut se sama keihäs. Tämä oli kai sen mustan ruotsin jättämä keihäs… tällä aseella oli ehkä hänen Lari veljyensä veri vuodatettu. Ja Hilipalle selviää siinä samassa, että näin varmaan piti olla, hänen piti kai löytää tämä keihäs… tämä oman tekonsa muistuttaja… kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden tihutekojen muistuttaja… oman armaan kotitalonsa raunioilta hänen piti tämä löytää. Varmaan oli Isä Jumala satuttanut tämän keihään hänen jalkoihinsa!
Hilippa viskasi keihään kädestään ja läksi pois kotitalonsa raunioilta. Mitäpä hyödytti ajatella kostoa, yhä ja yhä vain kostoa. Oli tosin paljon kostettavaa, ylen paljon olikin, vaan jos kosti, ei siitä koitunut mitään siunausta… tuli sitten vain eteen tuollaisia löytöjä. Parempi oli ajatella muuta!
Hän nousi suksilleen ja hiihti kotiniemensä tyvelle päin, paikalle, jossa hänellä oli jo pieni kasa oman pirttinsä rakennushirsiä. Hän istahti siihen hirsikasalleen ja tarkasteli kahden puolen aukenevia Pankajärven selkiä, joiden puhtoinen hankipeite väräjöi maaliskuun auringon kimmellyksessä. Hänen lähellään rannalla kasvoi suuria urpukoivuja ja niissä oli teiriparvi, joka rattoisasti kuherrellen söi ahnaasti urpuja. Linnut kyllä huomasivat hänet, mutta eivät välittäneet hänestä vähääkään, kuhertelivat ja aterioivat, niin kuin olisivat olleet täysin omissa oloissaan.
Tätä piti Hilippa onnellisena enteenä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi teiriparvelle ja kaivoi poveltaan kaksi uudenuutukaista kirjaa. Ne olivat olleet siellä melkein unohtuneina monta aikaa, mutta nyt Hilippa tarkasteli niitä ja poikamainen onnen ilme tuli hänen ahavoittuneille kasvoilleen. Ei hän vielä näiden kirjojen koukeroisia puustaveja paljonkaan ymmärtänyt, mutta näitä katsellessa tuli armahainen Brita niin elävästi hänen muistoonsa.
Ja Britaa muistellessaan varmistui Hilippa, että hänen piti kuin pitikin jättää koston ajatukset mielestään ja ryhtyä muihin toimiin. Jo viime yönä nuotiolla oli häilähtänyt hänen ajatuksiinsa muuan suunnitelma. Hän muisti Britan vielä syksylläkin lähetelleen Vie'in lautamiehen välityksellä avustusta köyhän Timo Issakaisen perheelle, ja ehkäpä vielä nytkin oli lautamies Olavi Britan asioiden välittäjänä. Ja sitä tietä hänkin voisi kenties päästä mukavimmin yhteyteen Britan kanssa.
Pian oli Hilippa tehnyt, päätöksensä. Hän kätki kirjat povelleen ja nousi suksilleen. Nyökkäsi vielä teiriparvelle hyvästiksi ja lähti tasaisin, voimakkain potkuin hiihtämään luoteeseen… Vie'in saloja kohden.