Täysikuu valaisi nukkuvaa kylää ja niinpä saattoi lautamies Olavi hyvin seurata Hilipan matkaa aina synkeänä näkyvään korven reunaan asti. Hänen tuli sääli tuota miestä, tuota reipasta ja avosydämistä karjalaista. Kerrassaan rajattomuuksiin oli herra Henrikki mennyt tuota miestä vainotessaan eikä ollut yhtään ihme, jos Hilippa tunsi nyt sydämessään syvää katkeruutta kaikkia heikäläisiä kohtaan.
Ei lautamies Olavi kuitenkaan aavistanut sitä myrskyä, sitä toivotonta sekasortoa, jonka hänen sanansa olivat aiheuttaneet Hilipan sydämessä. Tuskin Hilippa itsekään vielä tajusi kaikkea, hän tunsi vain kurkussaan ahdistavaa tukehtumista ja hänen korvissaan takoi ja humisi lautamies Olavin sanojen kaiku, että Brita oli kuulutettu kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa. Ei, hänen piti päästä pois tästä talvisen kuutamon itsekylläisessä lekotuksessa nukkuvasta kylästä. Hänen piti päästä hiljaiseen korpeen. Siellä oli henkipattojen ja häväistyjen suojaava koti… siellä oli nyt hänenkin kotinsa!
* * * * *
Riiko on jo ikäväkseen odotellut Hilippaa Laria hautaamaan. Jo edellisenä iltana hän kävi panemassa alulle haudan kaivamisen ja nyt hän tuli jo aamuhämärissä lopettamaan työtään!
Saatuaan haudan valmiiksi meni Riiko vanhan kalmariihen luo ounastelemaan, mutta Hilipasta ei näkynyt ei kuulunut merkkiäkään. Riiko pistäysi riihessäkin ja ihmeekseen hän löysi kylmältä kiukaalta Hilipan täysinäisen eväskontin. Nähtävästi oli Hilippa jo edellisenä päivänä jättänyt konttinsa siihen, mutta mihinkä kummaan itse mies oli kadonnut.
Riiko lähtee vielä palaneen talon pihamaalle ja sinne ilmestyi vihdoin viimein Hilippakin. Hän tuli niemen tyveltä päin, hiihti avopäin ja väsyneen tavoin reuhtoen. Ja millainen olikaan Hilipan ulkonäkö: Lyhyt hiihtoturkki reuhotti avoimena ja sen rinnuksissa oli repeämiä, niin kuin karhun pitkät kynnet olisivat kourineet tuota turkkia. Kasvoissakin näkyi Hilipalla verinaarmuja ja hänen hiuksiinsa, partaansa, vaatteisiin, joka paikkaan oli takertunut havuneulasia. Hilippa näytti ylen ryvettyneeltä ja runnellulta ja vanhemmaltakin hän näytti kuin tavallisesti, vähintäin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen piirteisiinsä, koko olemukseensa oli ilmestynyt jotakin särkynyttä kulmikkuutta.
Riikon mieleen tuli Vienanmatkalla näkemänsä villi Timo, Hilipan irvikuva. Hilippa oli nyt itse tuon kieroon menneen irvikuvansa näköinen ja hänen silmissäänkin paloi villi, hurjistunut ilme. Riiko aivan pelästyi serkkumiehensä äkillistä muuttumista ja uteli ihmeissään:
— Missä sinä olet hiihdellyt ja mikäpä kumma sinut onkaan matkalla tavoittanut?
Hilippa nauroi kovaäänisesti ja tuossa naurussakin oli outo, kolea kaiku, joka karmi Riikon selkänahkaa.
— Missäkö olen hiihdellyt… sitäkö kyselet, Riiko? Tuskin paljon missään!