Jälleen nauroi Hilippa tuota vihlovaa, kolkkoa nauruaan ja selitti sitten käyneensä Vie'in lautamiehen luona. Niin, siellä hän oli vain hiihtänyt, rehellisen ruotsin vieraana pistäytynyt… tietämässä taattonsa ja toisten vankina istuvien kohtaloa. Ja sen jälkeen hän oli hiukan hiihdellyt huvikseen… suotta ja aikansa kuluksi maleksinut!
Riiko ei kysynyt mitä uutisia Hilippa oli kuullut vankina istuvien kohtalosta. Hän näki kysymättä, että nuo uutiset olivat olleet kaikkea muuta kuin valoisia, ja ennättipä hän kysyä niitä myöhemminkin. Nyt häntä huoletti vain Hilipan surkea näkö. Hilippa näytti äkkiä tulleen sairaaksi, ja Riiko alkoi tiedustella, oliko Hilippa ensinkään levännyt yön aikana ja oliko hän syönytkään mitään. Hänen eväskonttinsa näkyi olevan tuolla riihessä, jos mentäisiin sinne ja Hilippa haukkaisi hiukan suurusta pahimpaan nälkäänsä!
— Mitäpä suuruksesta, en minä ole nälissäni! nauraa Hilippa. — Ei nälkä eikä väsymys minua vaivaa, ei kerrassaan mikään minua vaivaa! Sain Vie'in lautamieheltä, rehelliseltä ruotsilta, niin mainioita viestejä, että kaikkosi nälkä ja jano ja väsymyskin pitkäksi aikaa. Aivan huvikseni lähdin ne viestit kuultuani hiihtelemään ja hiihtelin… hiihtelin koko yön levähtämättä! Vai lienenkö hiukan levähtänytkin… jos lienen pitänyt tulta tuolla Vie'in puolen saloilla ja siinä havuvuoteella hiukan piehtaroinut ja itseäni ryvettänyt. En muista tarkalleen mitä lienen tehnyt ja mitäpä… mitäpä tuossa muistamistakaan… mitäpä joutavia muistelemaan! Nyt lähdemme panemaan maan multiin Lari veljyttäni, jopa taisitkin minua hiukan odotella ja oudoksua viipymistäni?
Riiko sanoi vain kaivaneensa haudan valmiiksi ja siinäpä oli ollutkin tarpeeksi puuhaa, ei hän siinä työssään ensinkään muistanut oudoksua toisen viipymistä.
— Ka sepä hyvä, kun hauta on valmiina! pakisee Hilippa. — Eipä siis muuta, panemme vain Lari veljyeni hautaan ja sitten lähdemme muihin toimiin… elävien miesten toimiin!
Hänen silmissään välähti raju leimahdus, mutta se olikin viimeinen. Sitten Hilippa näytti aivan kuin talttuvan ja pehmenevän. Hän ei tehnyt enää mitään rajuja eleitä, ei edes nauranutkaan enää tuota vihlovaa, koleata nauruaan, vaan käveli äänettömänä, ripein ja päättäväisin askelin serkkumiehensä edellä riihen luo.
Siellä he käärivät vainajan mukanaan tuomiinsa hursteihin ja sovittivat hänet arkkuun. Ja niin kuljetettiin arkku ahkiossa vanhaan kalmistoon ja laskettiin siellä syvään hautaan, jonka Riiko oli kaivanut aivan lähelle ruotsien polttaman tsasounan jäännöksiä.
Ripeästi täyttivät serkukset haudan mullalla, tasoittelivat kummun ja panivat sen katteeksi tuoreita kuusen havuja. Lopuksi he lankesivat polvilleen kummun ääreen, tekivät siinä ristinmerkkejä ja kumartuivat suutelemaan kylmää maata. Sen parempaa eivät he osanneet, siihen sai tyytyä Lari poikanen. Ja siihen sai tyytyä hyvä Isä Jumalakin.
He seisoivat vielä kummun ääressä, kun jäältä hiihteli heidän luokseen
Jehki vanhus ja kertoi olevansa nyt matkalla Lieksaan.
— Mitäpä sinne menet? kysyy Hilippa terävästi. — Menen tarjoamaan itseäni herra Henrikille. Kauan aprikoin puoleen ja toiseen, ka lopulta pääsin päätökseen. Kun laskisi edes toisen pojistani kotiin, niin mitäpä minusta itsestäni, vanhasta miehestä. Pian jo menen muutenkin hautaan, niin vaikka minut teloittaisikin… ei tulisi suurta vahinkoa!