— Ka mene yrittämään vaihtokauppaa, mikäpä yrittäessä!
— Ja mitä te mielitte nyt tehdä? kysäisee Jehki vanhus vuorostaan.
— En tiedä mitä tämä Riiko serkkuni mielinee, ja Hilippa naurahtaa, — vaan minulta… minulta vie herra Henrikille terveiset, että en jouda vielä tulemaan. Vielä on minun tehtävä yksi kauppamatka… ylen pitkä kauppamatka ja jos sitten saapunen herra Henrikin luo tilinteolle. Siihen asti saa minua vuotella!
— En minäkään nyt lähde Lieksaan, sanoo Riiko päättävästi, — seuraan
Hilipan mukana, minne hyvänsä hän lähteneekin!
Kun Jehki vanhus oli mennyt menojaan, ilmoitti Hilippa serkulleen aikovansa nyt Vienan maille… niistä sotahuhuista selkoa ottamaan. Jos Riiko mieli hänen mukaansa, olisi parasta siirtää Riionkin kotoa kaikki, mikä oli arvokasta, Ohtavaaran pakolaispirtille.
— Mitäpä tuolla lienee niin arvokasta, naurahtaa Riiko. — Keräsin vähän minkä mitäkin ahkioon ja se on tuolla riihen luona. Kaikki muu saapi jäädä!
He hiihtelivät vielä kerran vanhalle kalmariihelle. Hilippa otti kiukaalta eväskonttinsa ja silloin tuli hänen mieleensä eräs asia. Hän irroitti kiukaan reunasta muutamia kiviä ja näin syntyneeseen loveen hän kätki poveltaan ottamansa ruotsinuskoisten kirjat. Tätä tehdessään hän nauroi katkerasti ja virkahti serkkumiehelleen:
— Tämä on minun aarrekätköni sotatielle lähtiessäni! Elin vähän aikaa mielettömissä haaveissa, luulin olevan tässä Isä Jumalan luomassa maailmassa muutakin kuin vihan ja koston, vaan mitään muuta ei ole. Niin jääköön ja unohtukoon aarteeni tähän vanhaan kalmariiheen… täällä oikea paikka mokomille!
Vielä hän nauroi tuota koleata, pintaa karmivaa nauruaan ja oikaisi sitten itsensä. Napitti lyhyen turkkinsa, kaivoi sen taskusta korvuslakkinsa ja painoi sen päähänsä. Riihestä ulos tultuaan hän iski oven kiinni ja sulki sen ruostuneella hakasella.
Sinne jäi kyhjöttämään vanha kalmariihi… puoleksi kinosten, puoleksi metsän peittoon.